Vaikka en olekaan joogannut saatikka meditoinut nyt aikoihin, siltikin maailmankaikkeus tuntuu pöyhivän menneisyyttäni rankalla kädellä. Se ilmenee monessa asiassa. Olen ihan muilla asioilla matkustanut busseilla ristiin rastiin ympäri kotikaupunkiani. Mutta samalla olen päätynyt moniin, moniin paikkoihin, joihin liittyy paljon muistoja. Olen ikäänkuin kelannut uudestaan sitä kelaa, joka kertoo nuoruuteni vaikeista vuosista ja niistä ajoista, joiden jälkeen kaikki lähti syöksykierteeseen väärään suuntaan. Se on ollut terapeuttista ja olen maistellut muistoja sekä tunteita itsessäni.
Tähän matkustamiseen muistelut eivät ole jääneet. Nyt, vuosien jälkeen vanha ystäväni otti minuun yhteyttä. Hän haluaisi minua tavata. Kyseinen ihminen on satuttanut menneisyydessä minua tosi pahasti sekä pettänyt kirjoittamattoman luottamuksen. Hänen tekemisensä ovat vaikuttaneet suurelta osin nuoruusajan identiteettini kehittymiseen. Olen antanut, kun en muuta ole osannut, niiden vaikuttaa liiaksi siihen miten elämäni jatkui eteenpäin. Toki, olin masentunut. Silloin ei kai ihmiseltä voi olettaa mitään järkeviä päätöksiä. Kuitenkin, hän siis nyt vuosien jälkeen haluaisi nähdä. Ensiksi ajattelin, että ei, missään tapauksessa. En enää halua niitä tunteita, tuota ihmistä elämääni. Sitten vähän myöhemmin pyörä käänsi kuitenkin suuntaansa. Totesin, että ehkä sitten kuitenkin mun pitäisi tavata. Tuohon ihmiseen liittyy niin paljon negatiivista energiaa, joka on jäänyt sidottuna sisälleni. Jos tapaaminen aukaisisi edes yhden solmun tai lukon. Jos pystyisin olemaan rehellinen alemmuudentunteistani kaikkien näiden vuosien jälkeen. En odota, että meistä tulisi uudelleen parhaita ystäviä, mutta odotan, että saisin rikottua jotain sisälläni. Jotain mitä en enää tarvitse. Jotain, joka kahlitsee minua ja estää elämästä täysillä. Jos näkisin sen peilin edessäni, joka on ollut lähellä pitkään silloin kun pahoja asioita elämässäni tapahtui. Ongelmaksi voi muodostua se, että hän ei ole yhtä auki kuin minä. Ehkä hän ei halua tai koe edes tarvetta puhua niistä asioista. Sitä en kuitenkaan saa koskaan tietää jollen tapaa häntä.
Silloin kun tapasimme tämän ihmisen kanssa olin todella rikki, haavoilla ja aivan hukassa oman perheeni kieroutuneessa dynamiikassa. Kun tapasin ystäväni hänen perheestään tuli minulle perhe. Halusin viettää kaiken vapaa-aikani heidän kotonaan, syödä heillä ja elää kuin se olisi ollut oma perheeni. Näin yritin unohtaa oman syntymäperheeni, jossa oli niin kalseat tunnelmat. Eihän kukaan teini-ikäinen voi vastata tuollaisiin tarpeisiin. Kun on omaa äitiä vailla. Kuitenkin uskoin ja toivoin niin. Takerruin kuin liaani, niin kuin ystäväni mummo sanoi. Lopullinen totuus tietysti on, ettei ystävänikään perhe ollut sen terveempi kuin omani. Pääasiassa vietimme aikaa niin, että olimme me lapset vaan keskenämme ystäväni kotona.
Nyt tuntuu, että olen taas vedenjakajalla. Nyt tai ei koskaan mun pitää valita toisin. Mun pitää valita oma elämäni, itseeni satsaaminen sekä lopettaa itseni toisiin vertaaminen ja itseni vähättely. Mä en selviä tästä haasteesta ikinä voittajana jollen ota sitä vastaan. Tarvitsen paljon voimia ja aidosti rakastavia ihmisiä ympärilleni. Onneksi niitä on.
