Tänään kun laitoin ruokaa keittiössä koulupäivän jälkeen ja lapsen sekä naapurinlapsen iloiset äänet kuuluivat pihalta. Ajattelin, että olen todella onnellinen ja kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Pitkästä aikaa elämä tuntuu siltä, että näin sen pitääkin olla. Nautin vaan, olen vaan, opiskelen, syön, nukun, vietän välillä kivoja hetkiä lapseni kanssa. Viime viikonloppuna tapasin ystäviäkin. En koskaan enää haluaisi, että elämästä tulee epämääräistä mössöä, hallitsematonta kaaosta, jossa jokainen päivä on taistelua eteenpäin kivirekeä perässä vetäen. Sellaista parisuhdetta en halua enää ikinä rakentaa.
Toivon, että olen oppinut jotain. Ja toivon, että elämä jatkuu.
