Eipä ole oikein viime päivinä runosuoni kukkinut, kun on ollut niin sekavat fiilikset. Yh-viikonlopusta selvitty. Huomenna taas töihin ja lapsonen tarhaan.
Kävin treffeillä lauantaina. Ne oli kyllä melko onnistuneet :) 3 tuntia hurahti kuin siivillä kävellessä, kahvitellessa ja jutellessa. Edelleen sama fiilis, hänen kanssaan varmaan pystyy puhumaan asiasta kuin asiasta. Lapsen isälle toivoteltu isänpäivät hyvässä hengessä. Tällä kertaa haluan, että olemme eksän kanssa ystäviä. Tai että välimme ovat siis hyvät, jo lapsenkin takia. Ajatuksena se ei ole kauhean helppoa, koska peilaan edelliseen eroon pitkästä suhteesta jolloin en voinut ajatellakaan, että olisimme enää ystäviä keskenämme. En siis edelleenkään halua olla kyseisen ihmisen ystävä tai edes missään tekemisissä hänen kanssaan. Tällä kertaa kuitenkin yritän irrottautumista rakkaudella. Toki suhdekin oli hyvin erilainen, että en kanna niin sanotusti kaunaa lapsen isälle. Ymmärrän sen, että meidän suhteesta ei vaan tullut mitään. Vaikka yritettiin ja käytiin terapiassakin puimassa useaan otteeseen juttuja.
Toki menen asioiden edelle ja mietin, että mitä se sitten on, kun toinen tai molemmat löytää uuden kumppanin. Kuinka vaikeita tunteita sitten käyn läpi, kun näen eksän onnellisena jonkun toisen kanssa? Silloin täytyy vaan ajatella tiukasti faktoja ja kerrasta toiseen palauttaa omaan mieleen, että miksi se ei meidän välillämme toiminut. Ja vaikka eksä nyt kunnostautuisikin ja olisi ottanut opikseen joistain asioista, niin ei hän täysin muutu. Kyllä hän osaltaan samoja ongelmia kantaa seuraavaan suhteeseen... niin kuin minäkin.
Se mitä olen oppinut viime vuosina hiukan on asennetta luottaa siihen, että elämä kantaa. Tiettyjä asioita en voi pakottaa, täytyy vaan heittäytyä virtaan ja katsoa mitä tuleman pitää.
Ennen en osannut tätä taitoa ollenkaan. Vieläkään en ole mikään pro, mutta olen oppinut. Ainakin sen, että jollei joku asia mene niin kuin haluaisin, niin luultavasti sen ei olekaan tarkoitus mennä niin. Siinä vaiheessa täytyy hengittää syvään, nukkua yön yli ja katsoa mitä huomisella on tarjottavana. Myös se, että mitään me emme tässä elämässä pysty hallitsemaan on ollut iso oppiläksy. Kuitenkin ympäristöstämme tulevat viestit antavat vahvistusta sille, että pystymme hallitsemaan kaiken. Vaikka näin todellisuudessa ei ole. Se on harhaa ja luomme valheellista turvallisuudentunnetta.
Mulla on työ/opiskelu-kuviot aika auki suorittamani elämänmuutoksen jälkeen. Ja nyt oon vähän niin kuin odottavalla kannalla, että josko jostain päin tulisi jotain vinkkiä mitä nyt. Yritin tuossa yhtä juttua, mutten sitä pystynytkään viemään loppuun asti muutamasta asiasta johtuen. Tämä sai miettimään, että halusinko sitten kuitenkaan aidosti tavoittelemaani asiaa, kun luovutin niin helpolla.
Uskon siihen, että asiat selkiytyy. Löydän sen oman suunnan. Mutta koska, sitä en tiedä.
Rauhaa ja rakkautta, rauhallista yötä <3
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Mitähän se rakkaus on?
Paljon oon sitä viime päivinä miettinyt, että mitähän se rakkaus sitten on? Olenko koskaan rakastanut - öö ketään? No kyllä se tunne jota tuntee omaa lastaan kohtaan on jotain mitä ei tunne mitään muuta kohtaan. Aivan ainutlaatuista.
Mutta se rakkaus, toiseen aikuiseen ihmiseen, mieheen. Kun me eksän kanssa tavattiin oli se rakkautta ensi silmäyksellä. Jalat alta, sukat pyöri jaloissa ja kaikki oli niin jännittävää ja kaiken valtaavaa. Muistan vieläkin sen tunteen. Ja se ilo, kun sai tunteilleen vastakaikua. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun näin hänet ensi kertaa. Tuntui kuin olisin nähnyt suoraan hänen sydämeensä ja aurinko ja valon aura leijui koko olemuksen ympärillä. Miten sellaiseen voisi olla rakastumatta?
Niin kaunis ihminen ja silloin varmaan kuvittelin myös, että avoin.
Alkuajat oli pelkkää euforiaa, vaaleanpunaiset lasit päässä ja meillä oli paljon yhteisiä juttuja. Aina odotti tosi paljon, että näkee toisen. Aiemmissa suhdeyrityksissä mulle monesti tuli se olo alun jälkeen, etten enää halua nähdä toista. Ei ollut vaan sitä kipinää.
Hänen kanssaan oli, eikä se kipinä koskaan kuollut. Se itseasiassa elää edelleen. Mutta siitä pääsemmekin siihen elämän elämiseen. Jos elämä on jatkuvassa jännityksessä elämistä niin se on hurjan kuluttavaa. Rauhan kokemusten jakamisesta ei sitten tullutkaan mitään.
Mä olin lopulta niin lujilla, että sairastuin. Siitä ehkä joskus lisää.
Mutta rakkaudesta mun piti puhua. Olen aina yhdistänyt rakkauden vahvoihin tunteisiin. Mitä enemmän draamaa ja hankaluuksia niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä tosirakkautta!
Sen täytyy tuntua joltakin.
Koska tämä viimeisin suhteeni tuntui elämäni rakkaudelta, niin kuitenkin mun täytyy tulla siihen lopputulokseen, että se ei ollut rakkautta, koska se ei kestänyt. Kuka sen sitten selittää mikä se on se tunne, joka hitsaa kaksi ihmistä yhteen ja tuntuu kuin sielut puhuisivat yhtä säveltä? Rakkautta, joka on elossa, kun olosuhteet ovat oikeat. Ja kun ne eivät ole "rakkaus" kuolee.
Minä en tiedä kuka olen. Joku muu suhteen alkaessa. Suhteen edetessä aloin kuoria kerroksiani kuin sipulia huomatakseni, että mitään suhdetta ei enää ollutkaan, kun aloin olemaan enemmän oma itseni. Sitä on todella vaikea sanoin selittää, että miltä se tuntuu, kun toinen ei vaan näe sinua. Näe sinun iloasi, joka on hento kuin mullasta nouseva uusi verso. Niin vaaleanvihreä, että tarkasti saa katsoa, jotta edes sen värin näkee. Kun ilon pitäisi olla näkyvää, räiskyvää, joka tuutista huutavaa. Entä jos se onkin rauhallista pysähtymistä ja elämän ihmettelyä. Sen seuraamista, kun sadepisara tipahtaa lehdeltä maahan ja mihin se pisara sitten vieriikään. Niin hiljaista iloa, että täytyy olla täysin hiljaa, että sen kuulee. Jollei tällaista iloa näe eikä kuule, tuomio on yhtä kuin, että sinä olet iloton. Harmaa, musta möhkäle, joka on vaan täynnä surua ja ahdistusta. Mutta eihän se ole koko totuus!
Rakkaus. Ehdoton rakkaus. Voi rakkaus <3
Mutta se rakkaus, toiseen aikuiseen ihmiseen, mieheen. Kun me eksän kanssa tavattiin oli se rakkautta ensi silmäyksellä. Jalat alta, sukat pyöri jaloissa ja kaikki oli niin jännittävää ja kaiken valtaavaa. Muistan vieläkin sen tunteen. Ja se ilo, kun sai tunteilleen vastakaikua. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun näin hänet ensi kertaa. Tuntui kuin olisin nähnyt suoraan hänen sydämeensä ja aurinko ja valon aura leijui koko olemuksen ympärillä. Miten sellaiseen voisi olla rakastumatta?
Niin kaunis ihminen ja silloin varmaan kuvittelin myös, että avoin.
Alkuajat oli pelkkää euforiaa, vaaleanpunaiset lasit päässä ja meillä oli paljon yhteisiä juttuja. Aina odotti tosi paljon, että näkee toisen. Aiemmissa suhdeyrityksissä mulle monesti tuli se olo alun jälkeen, etten enää halua nähdä toista. Ei ollut vaan sitä kipinää.
Hänen kanssaan oli, eikä se kipinä koskaan kuollut. Se itseasiassa elää edelleen. Mutta siitä pääsemmekin siihen elämän elämiseen. Jos elämä on jatkuvassa jännityksessä elämistä niin se on hurjan kuluttavaa. Rauhan kokemusten jakamisesta ei sitten tullutkaan mitään.
Mä olin lopulta niin lujilla, että sairastuin. Siitä ehkä joskus lisää.
Mutta rakkaudesta mun piti puhua. Olen aina yhdistänyt rakkauden vahvoihin tunteisiin. Mitä enemmän draamaa ja hankaluuksia niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä tosirakkautta!
Sen täytyy tuntua joltakin.
Koska tämä viimeisin suhteeni tuntui elämäni rakkaudelta, niin kuitenkin mun täytyy tulla siihen lopputulokseen, että se ei ollut rakkautta, koska se ei kestänyt. Kuka sen sitten selittää mikä se on se tunne, joka hitsaa kaksi ihmistä yhteen ja tuntuu kuin sielut puhuisivat yhtä säveltä? Rakkautta, joka on elossa, kun olosuhteet ovat oikeat. Ja kun ne eivät ole "rakkaus" kuolee.
Minä en tiedä kuka olen. Joku muu suhteen alkaessa. Suhteen edetessä aloin kuoria kerroksiani kuin sipulia huomatakseni, että mitään suhdetta ei enää ollutkaan, kun aloin olemaan enemmän oma itseni. Sitä on todella vaikea sanoin selittää, että miltä se tuntuu, kun toinen ei vaan näe sinua. Näe sinun iloasi, joka on hento kuin mullasta nouseva uusi verso. Niin vaaleanvihreä, että tarkasti saa katsoa, jotta edes sen värin näkee. Kun ilon pitäisi olla näkyvää, räiskyvää, joka tuutista huutavaa. Entä jos se onkin rauhallista pysähtymistä ja elämän ihmettelyä. Sen seuraamista, kun sadepisara tipahtaa lehdeltä maahan ja mihin se pisara sitten vieriikään. Niin hiljaista iloa, että täytyy olla täysin hiljaa, että sen kuulee. Jollei tällaista iloa näe eikä kuule, tuomio on yhtä kuin, että sinä olet iloton. Harmaa, musta möhkäle, joka on vaan täynnä surua ja ahdistusta. Mutta eihän se ole koko totuus!
Rakkaus. Ehdoton rakkaus. Voi rakkaus <3
maanantai 4. marraskuuta 2013
Vastavuoroisuus
Mitä on vastavuoroisuus? Erilaisille ihmisille ilmeisesti eri asioita.
Tuntuu, että hakkaan päätäni seinään ihmissuhteissa. Mitä on ystävyys? Erilaisille ihmisille ilmeisesti eri asioita.
Kerrasta toiseen sama teema toistuu elämässäni. Tapaan ihmisen (sanotaan naispuoleisen, koska siitä haluan puhua). Alussa toinen osapuoli saattaa olla hyvinkin innokas tapaamaan. Sitten jonkun ajan päästä huomaan, että hei sehän olenkin minä, joka ehdottaa tapaamista. Ja jollen sitä tee, niin ihminen saattaa kadota lopullisesti elämästäni. Ja ei, en koe roikkuvani sillä temmolla, että soittelisin päivittäin, tykittäisin jatkuvasti viestein - ei sinne päinkään. Ja vastapuolella on myös ollut sama kaipuu, ystävän tarve.
Mä en oikein keksi mitään muuta selitystä tähän, että tämäkin johtuu jotenkin mun taipumuksestani rakentaa suhteita luoksepääsemättömien ihmisten kanssa.
En kyllä ymmärrä tätä asiaa ollenkaan.
Ja henkisessä mielessähän tässä on ihan selvä teema. Jotain mitä mun pitäisi ymmärtää. Koska sitä vuodesta toiseen roikotetaan mun silmien edessä ja mua yritetään saada aukaisemaan silmäni, ja näkemään. En ymmärrä henkisen kasvamisen viestiä.
Mulla on ehkä yksi ihminen tällä hetkellä sellainen, josta voin mennä takuuseen. Ja jos hän alkaisikin yhtäkkiä käyttäytymään jotenkin oudosti, pystyisin sitä suoraan häneltä kysymään. Onnellinenhan olen, että edes yksi. Mutta jotenkin karmivalta se tuntuu, että kaikki on yhden kortin varassa.
Tähän samaan teemaan liittyy luottamus. Mitä se on? Erilaisille ihmisille ilmeisesti eri asioita. Luottamus siitä, että me ollaan ystäviä ja jollei huomenna enää oltaiskaan, niin siitä voitaisiin aikuisina puhua. Ja päästää menemään - let go!
Onko niin, että sitten kun en enää ollenkaan kaipaa ystävää esimerkiksi pojalleni, sellainen voi tulla? Vaadinko liikaa, mielestäni en. Enkö vaan tunnista oikeita ihmisiä, enkö näe heitä?
Tuntuu, että hakkaan päätäni seinään ihmissuhteissa. Mitä on ystävyys? Erilaisille ihmisille ilmeisesti eri asioita.
Kerrasta toiseen sama teema toistuu elämässäni. Tapaan ihmisen (sanotaan naispuoleisen, koska siitä haluan puhua). Alussa toinen osapuoli saattaa olla hyvinkin innokas tapaamaan. Sitten jonkun ajan päästä huomaan, että hei sehän olenkin minä, joka ehdottaa tapaamista. Ja jollen sitä tee, niin ihminen saattaa kadota lopullisesti elämästäni. Ja ei, en koe roikkuvani sillä temmolla, että soittelisin päivittäin, tykittäisin jatkuvasti viestein - ei sinne päinkään. Ja vastapuolella on myös ollut sama kaipuu, ystävän tarve.
Mä en oikein keksi mitään muuta selitystä tähän, että tämäkin johtuu jotenkin mun taipumuksestani rakentaa suhteita luoksepääsemättömien ihmisten kanssa.
En kyllä ymmärrä tätä asiaa ollenkaan.
Ja henkisessä mielessähän tässä on ihan selvä teema. Jotain mitä mun pitäisi ymmärtää. Koska sitä vuodesta toiseen roikotetaan mun silmien edessä ja mua yritetään saada aukaisemaan silmäni, ja näkemään. En ymmärrä henkisen kasvamisen viestiä.
Mulla on ehkä yksi ihminen tällä hetkellä sellainen, josta voin mennä takuuseen. Ja jos hän alkaisikin yhtäkkiä käyttäytymään jotenkin oudosti, pystyisin sitä suoraan häneltä kysymään. Onnellinenhan olen, että edes yksi. Mutta jotenkin karmivalta se tuntuu, että kaikki on yhden kortin varassa.
Tähän samaan teemaan liittyy luottamus. Mitä se on? Erilaisille ihmisille ilmeisesti eri asioita. Luottamus siitä, että me ollaan ystäviä ja jollei huomenna enää oltaiskaan, niin siitä voitaisiin aikuisina puhua. Ja päästää menemään - let go!
Onko niin, että sitten kun en enää ollenkaan kaipaa ystävää esimerkiksi pojalleni, sellainen voi tulla? Vaadinko liikaa, mielestäni en. Enkö vaan tunnista oikeita ihmisiä, enkö näe heitä?
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Mantraa ja rakkautta
Kävin laulelemassa Kirtan-illassa. Melkein ensimmäistä kertaa. Siellä kyllä tajusin, että oonhan mä ennenkin tätä tehnyt :) Jotain hyvin rakkaudellista se mussa avasi kaikkien muiden tänään tapahtuneiden kohtaamisten lisäksi. Nyt tuntuu, että pakahdun rakkaudesta ympäröivää todellisuutta kohtaan. Ja ajatus juoksee niin nopeasti ettei tästä kirjoittamisesta meinaa tulla mitään, kun sormet ei pysy mukana. Kun kerran kirjoittelen tällä hienolla 2-sormijärjestelmällä. Pitäisköhän opetella se 10-sorminen? Helpottais ainakin huomattavasti tätä kirjoittamista.
Mun piti mennä tänään treffeille, mutten uskaltanut. Ollaan jonkun aikaa kirjoiteltu toisen osapuolen kanssa. Syvällisiä. No uskaltauduin kuitenkin sitten soittamaan hänelle. Ja sehän kannatti. Oli hyvät keskustelut. Ja sellainen tunne jäi puseroon, että ei taida olla sellaista asiaa, josta tuon ihmisen kanssa ei voisi puhua.
Nautin yksinolosta, kun poika on vielä isällään. Ja kuuntelen musiikkia, mitä olenkin kovasti tehnyt tänä viikonloppuna. Jenni Vartiaista, Chisua (mulle uus tuttavuus, mut kolahti aika kovaa nyt), Jesse Kaikurantaa ja muutakin.. tietty katselin Vain elämää myös perjantaina. Ja paljon oon myös itkenyt. Hyvä niin, keho ja mieli puhdistuu. Silloin kun on suruaika niin silloin saa surra.
Mantrailun jälkeen mua kyllä nyt lähinnä hymyilyttää :)
Laitan tähän vielä Ulrich Schafferin runon, joka äsken löysi minut. Olen aiemminkin törmännyt saman henkilön runoihin ja aina ne on puhutelleet vahvasti, kuten myös nyt :)
Olkaa hyvä:
Mun piti mennä tänään treffeille, mutten uskaltanut. Ollaan jonkun aikaa kirjoiteltu toisen osapuolen kanssa. Syvällisiä. No uskaltauduin kuitenkin sitten soittamaan hänelle. Ja sehän kannatti. Oli hyvät keskustelut. Ja sellainen tunne jäi puseroon, että ei taida olla sellaista asiaa, josta tuon ihmisen kanssa ei voisi puhua.
Nautin yksinolosta, kun poika on vielä isällään. Ja kuuntelen musiikkia, mitä olenkin kovasti tehnyt tänä viikonloppuna. Jenni Vartiaista, Chisua (mulle uus tuttavuus, mut kolahti aika kovaa nyt), Jesse Kaikurantaa ja muutakin.. tietty katselin Vain elämää myös perjantaina. Ja paljon oon myös itkenyt. Hyvä niin, keho ja mieli puhdistuu. Silloin kun on suruaika niin silloin saa surra.
Mantrailun jälkeen mua kyllä nyt lähinnä hymyilyttää :)
Laitan tähän vielä Ulrich Schafferin runon, joka äsken löysi minut. Olen aiemminkin törmännyt saman henkilön runoihin ja aina ne on puhutelleet vahvasti, kuten myös nyt :)
Olkaa hyvä:
lauantai 2. marraskuuta 2013
Harmaata
Koska kirjoittaminen on mulle aina ollut luonteva tapa ilmaista itseäni, niin aloitetaan sitten.
Sain kimmoikkeen tähän kirjoittamiseen blogista, jota hiljattain tässä luin. Huomasin, kuinka antoisaa on lukea kirjoitusta, jonka olisin voinut ihan yhtä lailla minä kirjoittaa. Niin tuttuja ajatuksia siinä itselleni oli. Kynnys on melko korkea itselle laittaa tätä kaikkien luettavaksi. Tokihan voisin tämän suljetuksikin asettaa, ettei kukaan pääsisi lukemaan kirjoituksiani. Mutta sitten taas en koe, että se olisi blogi. Ja jos kuitenkin joku joskus saisi vahvistusta omille ajatuksilleen ja pystyisi peilaamaan itseään tästä.
Värien kokeminen miellyttävänä tai inhokkina vaihtelee mulla ajan saatossa. Kehoni ja mieleni selkeästi kutsuu luokseen tiettyinä ajankohtina tiettyjä värejä. Eheytyäkseen tai suojellakseen herkkää kohtaa kehossa, joka kulloinkin kaipaa suojelusta. Myös vahvistaakseen joitain ominaisuuksia itsessään. Nyt lähiaikoina violetti on puhutellut ja siksi blogissa siis tämä värimaailma. Viime vuosien aikana olen kokenut metamorfoosin mustasta maailmasta värien maailmaan. Värien maailma on tuonut mukanaan mulle vähän oudompiakin sävyjä, joista en aikaisemmin ole niinkään välittänyt. Osittain niitä vanhoja, jo ihan lapsuudestakin tuttuja, jotka haluavat tulla takaisin. No nyt kuitenkin violetissa. Kun viime viikolla kävin sovittamassa uusia silmälaseja optikko kommentoi, että violetti on älykkyyden väri. No violetteja laseja en sitten kuitenkaan ottanut, kun sävy kasvojani vasten tuntui liian kylmältä. Mutta mukava tietää, että älykkyys haluaa löytää luokseni :)
Olen hiljattain eronnut oman mittapuuni mukaan pitkästä suhteesta. Ja se onkin yksi syy miksi aloitin tämän blogin. Mulla on palava tarve heittäytyä uuteen suhteeseen nuolemaan haavojani ja päästä paijattavaksi sekä paranemaan menneistä pettymyksistä sekä suuresta surusta. Mutta eilen mulle tuli suuri oivallus tai viha tai ihan miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, että en enää tekisi niin. Olen aina tehnyt niin. Vanha suhde loppuu, hyppään uuteen syliin korjattavaksi. Ja kierre jatkuu. Nyt haluaisin kerrankin parantua ja ottaa uuden mahdollisen suhteen vastaan sitten, kun mulla on jotain tarjottavaa.
Olen henkinen ja syvällinen ihminen. Jostain syystä mun on kuitenkin ollut vaikeaa löytää samanhenkisiä ihmisiä tässä elämässä mitenkään suurina määrinä. Ollaanko me niin harvassa vai mikä on se syy, että hyvin harvakseltaan tapaan itseni kaltaisia ihmisiä? Tokihan niitä on löytynyt ja ehkä määrällisesti enemmän nyt kun tiedostan enemmän millainen itse olen. Mutta silti vuosikausia nuorempana tunsin, että olin vaan niin kauhean yksin.
Haluan vielä kirjoittaa siitä asiasta, joka sai mut kirjoittamaan tästä toisesta blogista inspiroituneena. Kyse on ihmisten sulkeutuneisuudesta. Lapsuuden haavoista, jotka muodostavat tunnelukkoja ja blokkeja ja muureja toisen ihmisen tulla aidosti lähelle. Mulla oli isot ja vahvat suojamuurit vuosia ympärilläni. Ja vedin/vedän puoleeni sellaisia ihmisiä, joilla on vaikeuksia tunteiden käsittelyn ja hallinnan kanssa sekä niiden tunnistamisessa itsessään. En ole muunmuassa koskaan ollut seurustelusuhteessa, jossa olisi pystytty rakentavasti riitelemään. Itse pelkään niin paljon hylätyksi tulemista, että vältän riitoja ja konflikteja viimeiseen asti miellyttämällä, uhrautumalla ja alistumalla. Sitten jos ja kun niitä riitoja tulee, niin kumppanini ovat olleet kykenemättömiä aitoon kohtaamiseen tässä vaiheessa. He joko nousevat tilanteen yläpuolelle heittämällä koko jutun vitsiksi, nauravat mulle/itselleen ja haluavat mahdollisesti alistaa ja nöyryyttää mun kokemat tunteet pelkästään siitä ilosta, että minä tunnen sellaisia tunteita. Toinen vastaantullut tapa on täysi hiljaisuus tai mykkäkoulu. Kun tässä viimeisimmässä suhteessa aloin nostamaan kipeitä asioita pöydälle ja pakottamaan vastapuolta puhumaan ja avautumaan... niin lopputuloksena on taas ero. Vastapuoli ei sitä kestänyt. Ja erotessamme sanoikin, että hän on niin kyllästynyt puhumaan. Että kun joskus saisi olla vaan rauhassa. Kuitenkaan hänen kipukohdistaan mulla ei ole kuin omia arvailuja, koska hän ei niitä itsessään tunnistanut, niitä ei ollut olemassa.
Tässä nyt sit ollaan ja katselen elämää eteenpäin niin josko tällä kertaa osaisin valita toisin ja päätyä siihen lopputulokseen mitä aidosti haluan. Tasapainoista perhettä, missä molempien on hyvä ja mukava olla. Eiköhän tämä riitä näin ens alkuun. Jatkoa seuraa :)
Sain kimmoikkeen tähän kirjoittamiseen blogista, jota hiljattain tässä luin. Huomasin, kuinka antoisaa on lukea kirjoitusta, jonka olisin voinut ihan yhtä lailla minä kirjoittaa. Niin tuttuja ajatuksia siinä itselleni oli. Kynnys on melko korkea itselle laittaa tätä kaikkien luettavaksi. Tokihan voisin tämän suljetuksikin asettaa, ettei kukaan pääsisi lukemaan kirjoituksiani. Mutta sitten taas en koe, että se olisi blogi. Ja jos kuitenkin joku joskus saisi vahvistusta omille ajatuksilleen ja pystyisi peilaamaan itseään tästä.
Värien kokeminen miellyttävänä tai inhokkina vaihtelee mulla ajan saatossa. Kehoni ja mieleni selkeästi kutsuu luokseen tiettyinä ajankohtina tiettyjä värejä. Eheytyäkseen tai suojellakseen herkkää kohtaa kehossa, joka kulloinkin kaipaa suojelusta. Myös vahvistaakseen joitain ominaisuuksia itsessään. Nyt lähiaikoina violetti on puhutellut ja siksi blogissa siis tämä värimaailma. Viime vuosien aikana olen kokenut metamorfoosin mustasta maailmasta värien maailmaan. Värien maailma on tuonut mukanaan mulle vähän oudompiakin sävyjä, joista en aikaisemmin ole niinkään välittänyt. Osittain niitä vanhoja, jo ihan lapsuudestakin tuttuja, jotka haluavat tulla takaisin. No nyt kuitenkin violetissa. Kun viime viikolla kävin sovittamassa uusia silmälaseja optikko kommentoi, että violetti on älykkyyden väri. No violetteja laseja en sitten kuitenkaan ottanut, kun sävy kasvojani vasten tuntui liian kylmältä. Mutta mukava tietää, että älykkyys haluaa löytää luokseni :)
Olen hiljattain eronnut oman mittapuuni mukaan pitkästä suhteesta. Ja se onkin yksi syy miksi aloitin tämän blogin. Mulla on palava tarve heittäytyä uuteen suhteeseen nuolemaan haavojani ja päästä paijattavaksi sekä paranemaan menneistä pettymyksistä sekä suuresta surusta. Mutta eilen mulle tuli suuri oivallus tai viha tai ihan miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, että en enää tekisi niin. Olen aina tehnyt niin. Vanha suhde loppuu, hyppään uuteen syliin korjattavaksi. Ja kierre jatkuu. Nyt haluaisin kerrankin parantua ja ottaa uuden mahdollisen suhteen vastaan sitten, kun mulla on jotain tarjottavaa.
Olen henkinen ja syvällinen ihminen. Jostain syystä mun on kuitenkin ollut vaikeaa löytää samanhenkisiä ihmisiä tässä elämässä mitenkään suurina määrinä. Ollaanko me niin harvassa vai mikä on se syy, että hyvin harvakseltaan tapaan itseni kaltaisia ihmisiä? Tokihan niitä on löytynyt ja ehkä määrällisesti enemmän nyt kun tiedostan enemmän millainen itse olen. Mutta silti vuosikausia nuorempana tunsin, että olin vaan niin kauhean yksin.
Haluan vielä kirjoittaa siitä asiasta, joka sai mut kirjoittamaan tästä toisesta blogista inspiroituneena. Kyse on ihmisten sulkeutuneisuudesta. Lapsuuden haavoista, jotka muodostavat tunnelukkoja ja blokkeja ja muureja toisen ihmisen tulla aidosti lähelle. Mulla oli isot ja vahvat suojamuurit vuosia ympärilläni. Ja vedin/vedän puoleeni sellaisia ihmisiä, joilla on vaikeuksia tunteiden käsittelyn ja hallinnan kanssa sekä niiden tunnistamisessa itsessään. En ole muunmuassa koskaan ollut seurustelusuhteessa, jossa olisi pystytty rakentavasti riitelemään. Itse pelkään niin paljon hylätyksi tulemista, että vältän riitoja ja konflikteja viimeiseen asti miellyttämällä, uhrautumalla ja alistumalla. Sitten jos ja kun niitä riitoja tulee, niin kumppanini ovat olleet kykenemättömiä aitoon kohtaamiseen tässä vaiheessa. He joko nousevat tilanteen yläpuolelle heittämällä koko jutun vitsiksi, nauravat mulle/itselleen ja haluavat mahdollisesti alistaa ja nöyryyttää mun kokemat tunteet pelkästään siitä ilosta, että minä tunnen sellaisia tunteita. Toinen vastaantullut tapa on täysi hiljaisuus tai mykkäkoulu. Kun tässä viimeisimmässä suhteessa aloin nostamaan kipeitä asioita pöydälle ja pakottamaan vastapuolta puhumaan ja avautumaan... niin lopputuloksena on taas ero. Vastapuoli ei sitä kestänyt. Ja erotessamme sanoikin, että hän on niin kyllästynyt puhumaan. Että kun joskus saisi olla vaan rauhassa. Kuitenkaan hänen kipukohdistaan mulla ei ole kuin omia arvailuja, koska hän ei niitä itsessään tunnistanut, niitä ei ollut olemassa.
Tässä nyt sit ollaan ja katselen elämää eteenpäin niin josko tällä kertaa osaisin valita toisin ja päätyä siihen lopputulokseen mitä aidosti haluan. Tasapainoista perhettä, missä molempien on hyvä ja mukava olla. Eiköhän tämä riitä näin ens alkuun. Jatkoa seuraa :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)