Harmaata

Koska kirjoittaminen on mulle aina ollut luonteva tapa ilmaista itseäni, niin aloitetaan sitten.
Sain kimmoikkeen tähän kirjoittamiseen blogista, jota hiljattain tässä luin. Huomasin, kuinka antoisaa on lukea kirjoitusta, jonka olisin voinut ihan yhtä lailla minä kirjoittaa. Niin tuttuja ajatuksia siinä itselleni oli. Kynnys on melko korkea itselle laittaa tätä kaikkien luettavaksi. Tokihan voisin tämän suljetuksikin asettaa, ettei kukaan pääsisi lukemaan kirjoituksiani. Mutta sitten taas en koe, että se olisi blogi. Ja jos kuitenkin joku joskus saisi vahvistusta omille ajatuksilleen ja pystyisi peilaamaan itseään tästä.

Värien kokeminen miellyttävänä tai inhokkina vaihtelee mulla ajan saatossa. Kehoni ja mieleni selkeästi kutsuu luokseen tiettyinä ajankohtina tiettyjä värejä. Eheytyäkseen tai suojellakseen herkkää kohtaa kehossa, joka kulloinkin kaipaa suojelusta. Myös vahvistaakseen joitain ominaisuuksia itsessään. Nyt lähiaikoina violetti on puhutellut ja siksi blogissa siis tämä värimaailma. Viime vuosien aikana olen kokenut metamorfoosin mustasta maailmasta värien maailmaan. Värien maailma on tuonut mukanaan mulle vähän oudompiakin sävyjä, joista en aikaisemmin ole niinkään välittänyt. Osittain niitä vanhoja, jo ihan lapsuudestakin tuttuja, jotka haluavat tulla takaisin. No nyt kuitenkin violetissa. Kun viime viikolla kävin sovittamassa uusia silmälaseja optikko kommentoi, että violetti on älykkyyden väri. No violetteja laseja en sitten kuitenkaan ottanut, kun sävy kasvojani vasten tuntui liian kylmältä. Mutta mukava tietää, että älykkyys haluaa löytää luokseni :)

Olen hiljattain eronnut oman mittapuuni mukaan pitkästä suhteesta. Ja se onkin yksi syy miksi aloitin tämän blogin. Mulla on palava tarve heittäytyä uuteen suhteeseen nuolemaan haavojani ja päästä paijattavaksi sekä paranemaan menneistä pettymyksistä sekä suuresta surusta. Mutta eilen mulle tuli suuri oivallus tai viha tai ihan miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, että en enää tekisi niin. Olen aina tehnyt niin. Vanha suhde loppuu, hyppään uuteen syliin korjattavaksi. Ja kierre jatkuu. Nyt haluaisin kerrankin parantua ja ottaa uuden mahdollisen suhteen vastaan sitten, kun mulla on jotain tarjottavaa.

Olen henkinen ja syvällinen ihminen. Jostain syystä mun on kuitenkin ollut vaikeaa löytää samanhenkisiä ihmisiä tässä elämässä mitenkään suurina määrinä. Ollaanko me niin harvassa vai mikä on se syy, että hyvin harvakseltaan tapaan itseni kaltaisia ihmisiä? Tokihan niitä on löytynyt ja ehkä määrällisesti enemmän nyt kun tiedostan enemmän millainen itse olen. Mutta silti vuosikausia nuorempana tunsin, että olin vaan niin kauhean yksin.

Haluan vielä kirjoittaa siitä asiasta, joka sai mut kirjoittamaan tästä toisesta blogista inspiroituneena. Kyse on ihmisten sulkeutuneisuudesta. Lapsuuden haavoista, jotka muodostavat tunnelukkoja ja blokkeja ja muureja toisen ihmisen tulla aidosti lähelle. Mulla oli isot ja vahvat suojamuurit vuosia ympärilläni. Ja vedin/vedän puoleeni sellaisia ihmisiä, joilla on vaikeuksia tunteiden käsittelyn ja hallinnan kanssa sekä niiden tunnistamisessa itsessään. En ole muunmuassa koskaan ollut seurustelusuhteessa, jossa olisi pystytty rakentavasti riitelemään. Itse pelkään niin paljon hylätyksi tulemista, että vältän riitoja ja konflikteja viimeiseen asti miellyttämällä, uhrautumalla ja alistumalla. Sitten jos ja kun niitä riitoja tulee, niin kumppanini ovat olleet kykenemättömiä aitoon kohtaamiseen tässä vaiheessa. He joko nousevat tilanteen yläpuolelle heittämällä koko jutun vitsiksi, nauravat mulle/itselleen ja haluavat mahdollisesti alistaa ja nöyryyttää mun kokemat tunteet pelkästään siitä ilosta, että minä tunnen sellaisia tunteita. Toinen vastaantullut tapa on täysi hiljaisuus tai mykkäkoulu. Kun tässä viimeisimmässä suhteessa aloin nostamaan kipeitä asioita pöydälle ja pakottamaan vastapuolta puhumaan ja avautumaan... niin lopputuloksena on taas ero. Vastapuoli ei sitä kestänyt. Ja erotessamme sanoikin, että hän on niin kyllästynyt puhumaan. Että kun joskus saisi olla vaan rauhassa. Kuitenkaan hänen kipukohdistaan mulla ei ole kuin omia arvailuja, koska hän ei niitä itsessään tunnistanut, niitä ei ollut olemassa.

Tässä nyt sit ollaan ja katselen elämää eteenpäin niin josko tällä kertaa osaisin valita toisin ja päätyä siihen lopputulokseen mitä aidosti haluan. Tasapainoista perhettä, missä molempien on hyvä ja mukava olla. Eiköhän tämä riitä näin ens alkuun. Jatkoa seuraa :)