Kyllä on k.u.m.m.a.l.l.i.s.e.t. fiilikset. Lapsi nukkuu ja minä vaihtelen netissä ihmisten kanssa viestejä sekä katselen ikkunasta samaan aikaan raketteja.
Ajattelin, että yksinäisyys olisi jotakin aivan infernaalista kaikkien näiden vaiheiden jälkeen. Ja nyt vain hiljaisuus. Mutta ei, mä en ole yhtä yksinäinen kuin esimerkiksi viime uutena vuotena, kun olin vielä suhteessa. Jotenkin on kyllä jännää miten tämä prosessi etenee. Menee eteenpäin, taaksepäin ja yht'äkkiä mielessä onkin taas jotain ihan muita juttuja. Äsken tajusin, että omasta mielestäni olen viettänyt uutta vuotta edellisen kerran silloin kun olin raskaana, jokahan tarkoittaisi sitä, kun vuosi vaihtui vuoteen 2009. On siitä sitten vähän aikaa. Sen jälkeisiä uusia vuosia ikäänkuin ei ole olemassa. Yhden muistan, kun olin kipeän vauvan kanssa yksin kotona ja eksä huiteli kavereidensa kanssa jossain. Se on yksi niistä muistoista, kun olen kokenut olevani niin yksin. Kun jälkikäteen juttelin yksinäisyyden tunteistani eksälle hän kommentoi "kaikkihan me loppujen lopuksi ollaan yksin". Se siitä ymmärryksestä. Viime vuosi oli viimeinen epätoivoinen yritys yrittää puhaltaa eloa meidän suhteeseemme. Aika huonosti siinä onnistuttiin. Mä taisin juoda yhden kulauksen kuohuvaa puolilta öin, sitten mulle tuli huono olo ja menin yksin nukkumaan. Unta en tainnut kuitenkaan saada, vaan valvoin uutta vuotta yksin sängyssä.
Minä voisin tehdä pari uuden vuoden lupausta tai ainakin toivomusta. Ne voivat myös tapahtua tulevaisuudessa myöhemmin, että eihän sitä tiedä.
Fyysiselle keholleni toivoisin terveyttä ja haluaisin saada myös fyysisen kuntoni takaisin. Jotain sellaista mitä se on joskus ollut. Haluaisin tuntea, että kehoni on minun ja että se tuntuisi voimakkaalta ja lihakset löytyisivät niistä paikoista mistä kuuluukin. Haluaisin myös onnistua tekemään raskasta hikiliikuntaa.
Sitten on se toinen toive ja se ei välttämättä vielä 2014 tapahdu, mutta sitähän ei tiedä. Kun tulevaisuudessa aloitan uuden ihmissuhteen toivon, että pystyn siinä olemaan täysin omana itsenäni. Että heittäisin sen miellyttämisen viitan roskiin ja olisin mentaliteetilla, jos kelpaan tällaisena niin hieno homma, mutta jollen niin sitten meidän ei ole tarkoitus yhdessä elämäämme viettää. Ja jos törmään siihen, että miellyttäminen olisi houkutteleva vaihtoehto, niin en lähde siihen. Tämä asia on niin kovin ristiriitainen ja vaatii varmastikin aikaa prosessoida. Koska jollen olisi miellyttämistä suorittanut edellisessä suhteessani, niin mulla ei olisi tuota maailman rakkainta lasta. Että missä se raja menee ja mitä on ne harmaan sävyt?
tiistai 31. joulukuuta 2013
perjantai 27. joulukuuta 2013
Yksinäisyys
Mä olen tietynlainen erakko perusluonteeltani. Mulle riittää aivan hyvin, että on pari hyvää ystävää olemassa ja joukko etäisempiä tuttuja. En jaksa enkä ehdi eikä mulla ole tarvettakaan sen suurempaa reserviä ympärilläni pitää, jos on työ, parisuhde, perhe. Nyt on kuitenkin niin, että erotilanteessa valtavalle laumalle ystäviä olisi käyttöä. Tänään tuli vietettyä muutama tunti yhden ystävän kanssa ja tietty juteltiin koko se aika, kun lapset leikkivät keskenään.
Mutta kun palaan kotiin sama tyhjyys iskee. Seurankaipuu, juttukaverin puute. Enkähän edes jaksaisikaan koko ajan puhua jonkun kanssa. On vaan niin yksinäistä täällä kotona, kun lapsi jo nukkuu. Ja mitä teemme koko ensi viikon lapsen kanssa, kun on lomaa?
Tietysti yksinäisyyttä vielä entisestään korostaa se etten ole myöskään töissä nyt. Odotan työeläkelaitokselta rahoituspäätöstä työkokeilulleni. Se tulee jossain vaiheessa tammikuuta. Sitten luultavasti pääsen työelämään kevääksi.
Olen alkanut suunnittelemaan tulevaisuutta. Se tuntuu hurjalta, ajatella esimerkiksi ensi kesää ilman miestä. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että aloin tehdä löyhiä suunnitelmia matkasta ensi kesälle johon ei kuulu miestä. Se olisi vain mun oma matkani. Senkin takia se tuntuu oudolta, koska ennen tätä päättynyttä suhdettani olin 5 vuotta sinkkuna ja silloin matkustelin todella paljon. Ja nyt taas tilanne on sama, mutta minä en ole enää se sama ihminen kuin silloin ennen. Sama ja eri.
Sopeutumista uuteen tilanteeseen.
Mutta kun palaan kotiin sama tyhjyys iskee. Seurankaipuu, juttukaverin puute. Enkähän edes jaksaisikaan koko ajan puhua jonkun kanssa. On vaan niin yksinäistä täällä kotona, kun lapsi jo nukkuu. Ja mitä teemme koko ensi viikon lapsen kanssa, kun on lomaa?
Tietysti yksinäisyyttä vielä entisestään korostaa se etten ole myöskään töissä nyt. Odotan työeläkelaitokselta rahoituspäätöstä työkokeilulleni. Se tulee jossain vaiheessa tammikuuta. Sitten luultavasti pääsen työelämään kevääksi.
Olen alkanut suunnittelemaan tulevaisuutta. Se tuntuu hurjalta, ajatella esimerkiksi ensi kesää ilman miestä. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että aloin tehdä löyhiä suunnitelmia matkasta ensi kesälle johon ei kuulu miestä. Se olisi vain mun oma matkani. Senkin takia se tuntuu oudolta, koska ennen tätä päättynyttä suhdettani olin 5 vuotta sinkkuna ja silloin matkustelin todella paljon. Ja nyt taas tilanne on sama, mutta minä en ole enää se sama ihminen kuin silloin ennen. Sama ja eri.
Sopeutumista uuteen tilanteeseen.
keskiviikko 25. joulukuuta 2013
Viha
Voisiko tämä olla se aallonpohja? Ulkona on täysmustaa ja vettä sataa. Tuulee ja on kylmä, sieluun asti. Lapsi viety isälleen (ja uudelle naiselle). Kuulin naisen äänen, mutta esitelty häntä ei mulle vielä ole. Minusta varmaan näkee sen aika kauas, etten ole valmis esittelyihin.
Hei, olen Harmaapäivä, isäni on alkoholisti ja äitini on mieleltään miten sen nyt muotoilisi epäterve. Kävin yhdessä vaiheessa muutaman kerran aal:n kokouksissa. Jonain kertana etsiessäni netistä tietoa läheisriippuvuudesta löysin tämän http://www.aal.fi/perusteet/pyykkilista/. Ihmetys oli aika suuri, kun joka ikinen kohta täsmäsi muhun. Olin löytänyt määrittelyjä oireilleni ja niiden taustalle. Oli ihana keskustella ihmisten kanssa, jotka tiesivät mistä puhun. Ja kuunnella toisten ihmisten tarinat. Elämäntilanteestani johtuen en voinut kuitenkaan siellä käyntiä jatkaa, ajankäyttö on priorisoitava.
Kuulin tänään, että viikko sitten isäni oli kaatunut niin pahasti kotona kännissä, että hänet täytyi viedä ensiapuun tikattavaksi. Eilen kun vietimme jouluaattoa hänen luonaan hän ei halaistua sanaa kertonut seikkailustaan. Tänään sen siis vasta kuulin kiertotietä vaimoltaan. Oli kuulemma luvannut lopettaa juomisen. En usko siihen hetkeäkään. Olen sitten pahimman luokan pessimisti tai kyyninen, väittäkää ihan mitä vaan, mutta en usko - ennen kuin näen jonkun muutoksen kyseisessä ihmisessä. Eilen hän oli ihan samanlainen kuin ennenkin, eikä siis kertonut tapauksesta. Saatikka että hän koskaan olisi meille myöntänyt, että hänellä mitään ongelmaa alkoholin kanssa on. Näillä pohjilla en usko, että lopetus onnistuu. Jos onnistuu, syön sanani ja olen ihmeissäni siitä, että elämä sittenkin saattaisi yllättää.
Olen lapsena ollut isän tyttö. Alkoholisti-isän, joka ei kykene aitoon läsnäoloon. Jolle aina on olemassa se pakopaikka, pullo. Jolle on aina olemassa se kaikkein tärkein työ tai pullo, sitten vasta perhe. Äiti oli ihan äärettömän tunnekylmä silloin kuin olin lapsi.
Puhutaan nyt kuitenkin vihasta. Miksi on paljon helpompi vihata eksän nykyistä tai eksän äitiä kuin eksää itseänsä? Jotenkin kieroutuneella tavalla ajattelen vaan, että kaikki asiat tapahtuvat eksälle ja hänellä itsellänsä ei niihin ole osaa eikä arpaa. Itse asiassa se ei ole hirveän kaukana totuudesta. Minä halusin eksän silloin kun hänet ensi kertaa näin. Minä olin se, joka teki aloitteen ja niin monta muuta aloitetta myöhemminkin. Mitään ei varmaan olisi tapahtunut jollen minä olisi ollut aktiivinen.
Surkuttelin omaa oloani faceen ja eksän äiti kommentoi, että älä ole surullinen jne. Vastasin siihen, että kyllä olen surullinen. Jotenkin pistää niin vihaksi hänen suhtautumisensa suruun. Niin kuin se olisi jotenkin väärin surra. Ei - kun surettaa, niin kaivetaan vitsikirja esiin ja nauretaan! Vaikka hänen perimmäinen tarkoituksensa olisikin lohduttaa, niin silti sanomalla "älä sure" mun mielestä kielletään taas tunteiden ilmaiseminen. Että ne pitäisi vääntää sellaisiksi, jotka ovat sallittuja. Että siitä sitten rakentamaan miksi eksälleni on niin vaikea kohdata surua ja vaikeita tunteita. Olen näköjään siinä vaiheessa, että syytän eksän äitiä erostamme! Jos hän olisi rakkaudella kasvattanut poikansa ei hänestä olisi tullut tollaista tunnevammaista paskaa! Mä tiedän, että helppo se on syyttää muita ja siirtää aina syy johonkin muuhun tai ulkopuoliseen, mutta jos nyt edes vähän aikaa. Kyllä tää pyörä tästä kuitenkin taas etenee sitten toisiin suuntiin.
Joka päivä valo lisääntyy ja uskon ja toivon, että myös oma parantumiseni etenee luonnon kanssa samaan tahtiin. Päivä päivältä valoa kohti, vahvemmaksi. Uutta luoden.
Hyvää Joulua niille, jotka siitä ovat pystyneet ja osanneet nauttia!
Hei, olen Harmaapäivä, isäni on alkoholisti ja äitini on mieleltään miten sen nyt muotoilisi epäterve. Kävin yhdessä vaiheessa muutaman kerran aal:n kokouksissa. Jonain kertana etsiessäni netistä tietoa läheisriippuvuudesta löysin tämän http://www.aal.fi/perusteet/pyykkilista/. Ihmetys oli aika suuri, kun joka ikinen kohta täsmäsi muhun. Olin löytänyt määrittelyjä oireilleni ja niiden taustalle. Oli ihana keskustella ihmisten kanssa, jotka tiesivät mistä puhun. Ja kuunnella toisten ihmisten tarinat. Elämäntilanteestani johtuen en voinut kuitenkaan siellä käyntiä jatkaa, ajankäyttö on priorisoitava.
Kuulin tänään, että viikko sitten isäni oli kaatunut niin pahasti kotona kännissä, että hänet täytyi viedä ensiapuun tikattavaksi. Eilen kun vietimme jouluaattoa hänen luonaan hän ei halaistua sanaa kertonut seikkailustaan. Tänään sen siis vasta kuulin kiertotietä vaimoltaan. Oli kuulemma luvannut lopettaa juomisen. En usko siihen hetkeäkään. Olen sitten pahimman luokan pessimisti tai kyyninen, väittäkää ihan mitä vaan, mutta en usko - ennen kuin näen jonkun muutoksen kyseisessä ihmisessä. Eilen hän oli ihan samanlainen kuin ennenkin, eikä siis kertonut tapauksesta. Saatikka että hän koskaan olisi meille myöntänyt, että hänellä mitään ongelmaa alkoholin kanssa on. Näillä pohjilla en usko, että lopetus onnistuu. Jos onnistuu, syön sanani ja olen ihmeissäni siitä, että elämä sittenkin saattaisi yllättää.
Olen lapsena ollut isän tyttö. Alkoholisti-isän, joka ei kykene aitoon läsnäoloon. Jolle aina on olemassa se pakopaikka, pullo. Jolle on aina olemassa se kaikkein tärkein työ tai pullo, sitten vasta perhe. Äiti oli ihan äärettömän tunnekylmä silloin kuin olin lapsi.
Puhutaan nyt kuitenkin vihasta. Miksi on paljon helpompi vihata eksän nykyistä tai eksän äitiä kuin eksää itseänsä? Jotenkin kieroutuneella tavalla ajattelen vaan, että kaikki asiat tapahtuvat eksälle ja hänellä itsellänsä ei niihin ole osaa eikä arpaa. Itse asiassa se ei ole hirveän kaukana totuudesta. Minä halusin eksän silloin kun hänet ensi kertaa näin. Minä olin se, joka teki aloitteen ja niin monta muuta aloitetta myöhemminkin. Mitään ei varmaan olisi tapahtunut jollen minä olisi ollut aktiivinen.
Surkuttelin omaa oloani faceen ja eksän äiti kommentoi, että älä ole surullinen jne. Vastasin siihen, että kyllä olen surullinen. Jotenkin pistää niin vihaksi hänen suhtautumisensa suruun. Niin kuin se olisi jotenkin väärin surra. Ei - kun surettaa, niin kaivetaan vitsikirja esiin ja nauretaan! Vaikka hänen perimmäinen tarkoituksensa olisikin lohduttaa, niin silti sanomalla "älä sure" mun mielestä kielletään taas tunteiden ilmaiseminen. Että ne pitäisi vääntää sellaisiksi, jotka ovat sallittuja. Että siitä sitten rakentamaan miksi eksälleni on niin vaikea kohdata surua ja vaikeita tunteita. Olen näköjään siinä vaiheessa, että syytän eksän äitiä erostamme! Jos hän olisi rakkaudella kasvattanut poikansa ei hänestä olisi tullut tollaista tunnevammaista paskaa! Mä tiedän, että helppo se on syyttää muita ja siirtää aina syy johonkin muuhun tai ulkopuoliseen, mutta jos nyt edes vähän aikaa. Kyllä tää pyörä tästä kuitenkin taas etenee sitten toisiin suuntiin.
Joka päivä valo lisääntyy ja uskon ja toivon, että myös oma parantumiseni etenee luonnon kanssa samaan tahtiin. Päivä päivältä valoa kohti, vahvemmaksi. Uutta luoden.
Hyvää Joulua niille, jotka siitä ovat pystyneet ja osanneet nauttia!
maanantai 23. joulukuuta 2013
Eroseminaari
Että ihminen voi olla tyhmä. Ettei näinkään vanhana vielä ymmärrä itseään. Kun erosin ajattelin, että peace of cake. Olen yhden helvetillisen eron läpikäynyt, joten ajattelin, että mikään ero ei voi tuntua enää pahalta. Olen jo siis konkari. Mutta ei hitto vie, mähän olin väärässä.
Nytkin, kun eksä kertoi tapailleensa jo jonkin aikaa uutta naista mainostin toiselle ihmiselle, että ei, ei tunnu missään, mä oon jo nää tunteet käsitellyt ennakkoon. Mutta auta armias, kun seuraava päivä koitti, niin pohjalla oltiin. Nyt olen ainakin oppinut itsestäni yhden asian. Vaikeat ja suuret tunteet tulee mulla viiveellä, ei heti siinä tilanteessa, kun tavallaan jo pitäisi? reagoida.
Nyt en saa päästäni sitä mielikuvaa, että eksäni viettää jouluna laatuaikaa uuden rakkaansa kanssa ja varsinkin, kun lapsi on mulla niin saavat keskittyä vaan toisiinsa. Aargh, haluan sen mielikuvan pois päästäni.
Oon ollut tänään niin pohjalla, että ajattelin, että mahdanko koskaan enää tuntea iloa. No, hirveän todellinen tämä mun ajatus ei varmaan ole, mutta ei auta. Siltä tuntuu nyt.
Kun en kerran muutakaan ahdistuksessani keksinyt, niin ilmoittauduin eilen Fisherin eroseminaariin. Haluan tavata muita ihmisiä, jotka on samassa tilanteessa ja yhtä romuna. Sitä paljon puhuttua vertaistukea. Kurssi alkaa onneksi jo tammikuussa. Tässä loppuvuodesta kävin yhden työpuoleen liittyvän kuntoutuskurssin ja edelleenkin voin vaan ihmetellä kuinka antoisaa se oli. Jakaa asioita täysin samaa kokeneiden ihmisten kanssa.
Näihin iloisiin tunnelmiin:
Nytkin, kun eksä kertoi tapailleensa jo jonkin aikaa uutta naista mainostin toiselle ihmiselle, että ei, ei tunnu missään, mä oon jo nää tunteet käsitellyt ennakkoon. Mutta auta armias, kun seuraava päivä koitti, niin pohjalla oltiin. Nyt olen ainakin oppinut itsestäni yhden asian. Vaikeat ja suuret tunteet tulee mulla viiveellä, ei heti siinä tilanteessa, kun tavallaan jo pitäisi? reagoida.
Nyt en saa päästäni sitä mielikuvaa, että eksäni viettää jouluna laatuaikaa uuden rakkaansa kanssa ja varsinkin, kun lapsi on mulla niin saavat keskittyä vaan toisiinsa. Aargh, haluan sen mielikuvan pois päästäni.
Oon ollut tänään niin pohjalla, että ajattelin, että mahdanko koskaan enää tuntea iloa. No, hirveän todellinen tämä mun ajatus ei varmaan ole, mutta ei auta. Siltä tuntuu nyt.
Kun en kerran muutakaan ahdistuksessani keksinyt, niin ilmoittauduin eilen Fisherin eroseminaariin. Haluan tavata muita ihmisiä, jotka on samassa tilanteessa ja yhtä romuna. Sitä paljon puhuttua vertaistukea. Kurssi alkaa onneksi jo tammikuussa. Tässä loppuvuodesta kävin yhden työpuoleen liittyvän kuntoutuskurssin ja edelleenkin voin vaan ihmetellä kuinka antoisaa se oli. Jakaa asioita täysin samaa kokeneiden ihmisten kanssa.
Näihin iloisiin tunnelmiin:
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
Hämähäkkejä sekä mustat sukat
Alkuun tuskapäivitys. Käytiin lapsen kanssa kaksin aamupäivällä jouluteatterissa. Lapsi on isällään viikonlopun, joten hain hänet sieltä ja palautin takaisin esityksen jälkeen. Tällä kertaa mua tervehti iloisesti kylppärin oveen kiinnitetyt A4-kokoiset laput. Ne olivat siis suoraan silmieni korkeudella, kun ulko-ovella seisoin. Ylemmässä luki kissan kokoisin kirjaimin mm. "Rakastan sua! Oot upee! T: Sun paras tyttöystävä". Alempaan hän oli taiteillut oman kuvansa :) Miten mukavaa lukea tuollaisia asioita siinä samalla, kun auttaa lasta pukeutumaan. Ja ei, eihän mun eksäni MUN tunteitani tietenkään ajattele. Eli laput oli samalla paikalla vielä, kun palautin lapsen. Mun mielestä mun eksä on aina ollut tahditon ja kykenemätön ymmärtään miltä toisesta tuntuu. Hän ei ikäänkuin näe tunteita, eikä niitä myöskään itsessään tunnista. Sen kuitenkin tiedän, että hän rakastaa imartelua ja sitä, että hänet nostetaan jalustalle. Tehköön nyt tuo nainen sitä sitten. Jospa hän jaksaa sitä kauemmin kuin minä?
Niistä hämähäkeistä. Ne tiiviisti seuraa mun elämääni. Alkuaikoja, kun oltiin eksän kanssa yhdessä tehtiin matka saareen. Oltiin pari yötä siellä mökillä. Tuntui, että paikka kuhisi hämähäkkejä. Ja viimeisen yön ainakin nukuin todella huonosti, kun pelkäsin niitä kirottuja hämähäkkejä. Täällä meidän uudessa asunnossa yksi hämähäkki muutti meidän kylppäriin. Päätin hoivata sitä ja antaa sen elellä siellä. Pitkään se siellä viihtyikin, mutta eräänä päivänä oli kadonnut. Lapseni sanoi, että se varmaan meni viemäristä alas. Näinköhän? Viime yönä, kun olin jo tavallaan nukahtanut pomppasin yhtäkkiä istumaan sängyssä. Olin näkevinäni, että ainakin pari ihan julmetun isoa hämähäkkiä on kiipeemässä sänkyyn ja mun tyynylle. Siis sellaisia nyrkin kokoisia. Äsken katselin, että tuolla lattian rajassa asustelee yksi sellainen millimetrin kokoinen :)
Voiskohan joku henkinen ihminen mulle kertoa, että mitä ihmettä nämä hämähäkit mun elämässä merkitsee? Jotain nekin on tulleet mulle kertomaan.
Niistä hämähäkeistä. Ne tiiviisti seuraa mun elämääni. Alkuaikoja, kun oltiin eksän kanssa yhdessä tehtiin matka saareen. Oltiin pari yötä siellä mökillä. Tuntui, että paikka kuhisi hämähäkkejä. Ja viimeisen yön ainakin nukuin todella huonosti, kun pelkäsin niitä kirottuja hämähäkkejä. Täällä meidän uudessa asunnossa yksi hämähäkki muutti meidän kylppäriin. Päätin hoivata sitä ja antaa sen elellä siellä. Pitkään se siellä viihtyikin, mutta eräänä päivänä oli kadonnut. Lapseni sanoi, että se varmaan meni viemäristä alas. Näinköhän? Viime yönä, kun olin jo tavallaan nukahtanut pomppasin yhtäkkiä istumaan sängyssä. Olin näkevinäni, että ainakin pari ihan julmetun isoa hämähäkkiä on kiipeemässä sänkyyn ja mun tyynylle. Siis sellaisia nyrkin kokoisia. Äsken katselin, että tuolla lattian rajassa asustelee yksi sellainen millimetrin kokoinen :)
Voiskohan joku henkinen ihminen mulle kertoa, että mitä ihmettä nämä hämähäkit mun elämässä merkitsee? Jotain nekin on tulleet mulle kertomaan.
lauantai 21. joulukuuta 2013
Joulu
Tässä joulusiivouksen lomassa kahvikupposen ääressä onkin hyvä palata omiin joulutunnelmiin.
Lapsena muistan, että onnellisimmat joulut olivat silloin, kun vielä isovanhempani olivat elossa. He siis tulivat meille aina aattoa viettämään ja näin meillä oli sellainen hyvä lämmin hellä jouluinen tunnelma pukkeineen kaikkineen. Joulu oli lapselle ihanaa ja sitä odotti aina tosi paljon. Paketoituja lahjoja käytiin hypistelemässä vaatehuoneen ylähyllyllä, josta kätkö löytyi <3
Kaikki muuttui, kun mummini kuoli. Mikään ei ollut sen jälkeen enää niin kuin ennen. Suru ja hiljaisuus leimasi kuoleman jälkeistä joulua. En muista elikö ukkini yksi vai kaksi joulua kuoleman jälkeen, mutta kauaa siihen ei mennyt, kun hän seurasi mummia haudan lepoon. Sitten olikin jäljellä enää meidän oma perhe. Ajan saatossa äitini kivut kasvoivat. Jonain jouluna hän vahvasti ilmoitti, että hän ei halua ostaa kenellekään lahjoja, ostakaa keskenänne isän kanssa lahjanne. Hän ei halua siihen osallistua. Jonain vuonna hän ilmoitti, että haluaisi viettää joulunsa poissa kotoa, ulkomailla. Ilman siis tietysti meitä muuta perhettä. En muista tekikö hän niin, mutta ainakin mulle on jäänyt vahva muisto jo tuosta pelkästä sanomisesta. Sitten mun vanhemmat erosivat. Ja siitähän se riemu repesi. Oli kaksi paikkaa + elossa olevat isovanhemmat + mahdollisen silloisen kumppanin vanhemmat/isovanhemmat. Kaikista raastavinta kuitenkin oli tehdä jakoa ollako isällä vai äidillä. Äiti marttyyrina itki omassa kodissaan, kun hänen luokseen ei mennä. Ja minä tahollani itkin sitä, kun en kahteen paikkaan pysty repeämään. Toisekseen olin tosi vihainen myös siitä, miksi äiti edes halusi ketään luokseen jouluna, kun aiemmin oli niin jouluvastainen! Seuraavaksi isäni löysi uuden naisen, josta tuli hänen vaimonsa. Tästä eteenpäin jouluja sävytti myös uuden vaimon kiukuttelu, mustasukkaisuus sekä marttyyrius. En ala tähän tarkempia asioita selvittelemään, mutta aina siihen jouluun saatiin aikaiseksi ihan järjetön lataus, odotukset jne. Kuitenkin useimmiten joku naispuoleisista ihmisistä sen sitten pilasi kiukuttelullaan.
Nyt lähijouluihin sitten liittyy uutta mielipahaa. Viime jouluna eksä ilmoitti haluavansa erota ja äsken minä ilmoitin uudelle tuttavuudelle, että tässä kohtaa meidän tiemme eroavat.
Yksi joulu on ollut erilainen, kun olin ulkomailla ystäväni kanssa. Silloin oli vapaa kaikista näistä taakoista ja jännitteistä, jotka kotiympyröissä vallitsevat. Yksi onnellisimmista jouluista :)
En tiedä miten suhtaudun tämän vuotiseen jouluun. Saan sen onneksi viettää lapseni kanssa, joten vasta ensi vuonna on edessä joulu ilman omaa lasta. Menemme isälleni. Yllättäen sitten isälläni ja vaimollaan on ollut erimeilisyyksiä asioista ja ovat päättäneet viettää jouluaaton eri paikoissa. Aattona tulee olemaan paikalla minun sukuni puoli perheestä. Älkää kysykö miksi asioista pitää tehdä niin vaikeita. Mikseivät aikuiset ihmiset pysty sopimaan asioita ilman todella outoja ratkaisuja tai draamaa. Jos pystyn kokemaan edes hetkellisesti rauhaa, onnea ja iloa lapseni ilosta niin mun jouluni on täyttänyt tarkoituksensa.
Lapsena muistan, että onnellisimmat joulut olivat silloin, kun vielä isovanhempani olivat elossa. He siis tulivat meille aina aattoa viettämään ja näin meillä oli sellainen hyvä lämmin hellä jouluinen tunnelma pukkeineen kaikkineen. Joulu oli lapselle ihanaa ja sitä odotti aina tosi paljon. Paketoituja lahjoja käytiin hypistelemässä vaatehuoneen ylähyllyllä, josta kätkö löytyi <3
Kaikki muuttui, kun mummini kuoli. Mikään ei ollut sen jälkeen enää niin kuin ennen. Suru ja hiljaisuus leimasi kuoleman jälkeistä joulua. En muista elikö ukkini yksi vai kaksi joulua kuoleman jälkeen, mutta kauaa siihen ei mennyt, kun hän seurasi mummia haudan lepoon. Sitten olikin jäljellä enää meidän oma perhe. Ajan saatossa äitini kivut kasvoivat. Jonain jouluna hän vahvasti ilmoitti, että hän ei halua ostaa kenellekään lahjoja, ostakaa keskenänne isän kanssa lahjanne. Hän ei halua siihen osallistua. Jonain vuonna hän ilmoitti, että haluaisi viettää joulunsa poissa kotoa, ulkomailla. Ilman siis tietysti meitä muuta perhettä. En muista tekikö hän niin, mutta ainakin mulle on jäänyt vahva muisto jo tuosta pelkästä sanomisesta. Sitten mun vanhemmat erosivat. Ja siitähän se riemu repesi. Oli kaksi paikkaa + elossa olevat isovanhemmat + mahdollisen silloisen kumppanin vanhemmat/isovanhemmat. Kaikista raastavinta kuitenkin oli tehdä jakoa ollako isällä vai äidillä. Äiti marttyyrina itki omassa kodissaan, kun hänen luokseen ei mennä. Ja minä tahollani itkin sitä, kun en kahteen paikkaan pysty repeämään. Toisekseen olin tosi vihainen myös siitä, miksi äiti edes halusi ketään luokseen jouluna, kun aiemmin oli niin jouluvastainen! Seuraavaksi isäni löysi uuden naisen, josta tuli hänen vaimonsa. Tästä eteenpäin jouluja sävytti myös uuden vaimon kiukuttelu, mustasukkaisuus sekä marttyyrius. En ala tähän tarkempia asioita selvittelemään, mutta aina siihen jouluun saatiin aikaiseksi ihan järjetön lataus, odotukset jne. Kuitenkin useimmiten joku naispuoleisista ihmisistä sen sitten pilasi kiukuttelullaan.
Nyt lähijouluihin sitten liittyy uutta mielipahaa. Viime jouluna eksä ilmoitti haluavansa erota ja äsken minä ilmoitin uudelle tuttavuudelle, että tässä kohtaa meidän tiemme eroavat.
Yksi joulu on ollut erilainen, kun olin ulkomailla ystäväni kanssa. Silloin oli vapaa kaikista näistä taakoista ja jännitteistä, jotka kotiympyröissä vallitsevat. Yksi onnellisimmista jouluista :)
En tiedä miten suhtaudun tämän vuotiseen jouluun. Saan sen onneksi viettää lapseni kanssa, joten vasta ensi vuonna on edessä joulu ilman omaa lasta. Menemme isälleni. Yllättäen sitten isälläni ja vaimollaan on ollut erimeilisyyksiä asioista ja ovat päättäneet viettää jouluaaton eri paikoissa. Aattona tulee olemaan paikalla minun sukuni puoli perheestä. Älkää kysykö miksi asioista pitää tehdä niin vaikeita. Mikseivät aikuiset ihmiset pysty sopimaan asioita ilman todella outoja ratkaisuja tai draamaa. Jos pystyn kokemaan edes hetkellisesti rauhaa, onnea ja iloa lapseni ilosta niin mun jouluni on täyttänyt tarkoituksensa.
Ristiriita
Joululomasta tulisi hyvä. Nyt mulla olisi ihminen, joka haluaisi tehdä mun ja lapsen kanssa kaikkea kivaa ja myös ehdottelee sitä taukoamatta. Kyllä, haluaisin tehdä kaikkia hänen ehdottelemiaan asioita ja juuri niin, että lapsikin olisi mukana. Mutta, en hänen kanssaan.
Kai se on vaan katsottava totuutta silmästä silmään ja tehtävä vaikea päätös. Sanottava toiselle ihmiselle ne sanat, joita ei kenellekään haluaisi sanoa. Että meidän on parempi ihan kaksistaan lapsen kanssa. Tehdään ne jutut sitten parivaljakkona. Katkeraa on tajuta, että se ei ole todellakaan sama kuka siinä niitä asioita on jakamassa meidän kanssamme. Haluaisin, että se olisi lapsen isä. Edelleen haluaisin, että me perheenä viettäisimme yhdessä laatuaikaa. Niin kiinni vielä siinä ihmisessä olen.
Kesällä kun vielä yritettiin lämmittää suhdettamme teimme kesäretken automatkan päähän. Meillä oli lainassa sellainen järkyttävä rämä "jooga-auto", koska eksän auto oli lainassa rämän auton omistajalla. Päätettiin silti uhmata kohtaloa ja käydä tekemässä reissu sillä autolla. Kesken matkan piti vaihtaa kuskia, kun mun oli tosi hankala päästä sinuiksi auton kanssa. Jännitettiin, että päästäänkö pitkiä mäkiä ylös, ja sitten välillä mentiinkin kävelyvauhtia viimeiset metrit mäen päälle. Matkasta selvittiin ja onneksi se tehtiin. Ne on niitä muistoja, joita voi vaalia.
Oma sydän on vielä niin kiepä, että sitä raastaa, kun eilen aamulla lasta tarhaan viedessäni hän kyseli, että voitaisiinko tehdä yhdessä perheenä jotain? Muisteli niitä kertoja, kun käytiin yhdessä ravintolassa syömässä ym. Siihen minä ääneen, että ei me oikein enää tehdä sellaisia asioita, kun isi ja äiti on eronneet. Ääneenlausumatta kuitenkin ajatukset myös itsellä siinä, että kyllä sitä minäkin kaikkein eniten haluaisin.
Sitä halusin myös yhdessäolo aikanamme. Enemmän kuin toinen osapuoli. Että sikäli tilanne ei ihan hirveästi ole muuttunut vaikka olemme eronneet. Monen monet kerrat olin yksin lapsen kanssa aamusta pulkkamäessä, puistossa, koska isänsä halusi nukkua kotona. Yhden kerran muistan kun oltiin yhdessä perheenä siellä pulkkamäessä ja riidaksihan se meni. Niin huonolla asenteella me molemmat? aikuiset olimme liikenteessä. Että siihen verrattuna tämä viime kesäinen automatka on hyvä muisto.
Nyt jos alkaisi tekemään pienimuotoista kodin raivausta ja joulusiivousta. On ollut mielessä jo pitkään.
Kai se on vaan katsottava totuutta silmästä silmään ja tehtävä vaikea päätös. Sanottava toiselle ihmiselle ne sanat, joita ei kenellekään haluaisi sanoa. Että meidän on parempi ihan kaksistaan lapsen kanssa. Tehdään ne jutut sitten parivaljakkona. Katkeraa on tajuta, että se ei ole todellakaan sama kuka siinä niitä asioita on jakamassa meidän kanssamme. Haluaisin, että se olisi lapsen isä. Edelleen haluaisin, että me perheenä viettäisimme yhdessä laatuaikaa. Niin kiinni vielä siinä ihmisessä olen.
Kesällä kun vielä yritettiin lämmittää suhdettamme teimme kesäretken automatkan päähän. Meillä oli lainassa sellainen järkyttävä rämä "jooga-auto", koska eksän auto oli lainassa rämän auton omistajalla. Päätettiin silti uhmata kohtaloa ja käydä tekemässä reissu sillä autolla. Kesken matkan piti vaihtaa kuskia, kun mun oli tosi hankala päästä sinuiksi auton kanssa. Jännitettiin, että päästäänkö pitkiä mäkiä ylös, ja sitten välillä mentiinkin kävelyvauhtia viimeiset metrit mäen päälle. Matkasta selvittiin ja onneksi se tehtiin. Ne on niitä muistoja, joita voi vaalia.
Oma sydän on vielä niin kiepä, että sitä raastaa, kun eilen aamulla lasta tarhaan viedessäni hän kyseli, että voitaisiinko tehdä yhdessä perheenä jotain? Muisteli niitä kertoja, kun käytiin yhdessä ravintolassa syömässä ym. Siihen minä ääneen, että ei me oikein enää tehdä sellaisia asioita, kun isi ja äiti on eronneet. Ääneenlausumatta kuitenkin ajatukset myös itsellä siinä, että kyllä sitä minäkin kaikkein eniten haluaisin.
Sitä halusin myös yhdessäolo aikanamme. Enemmän kuin toinen osapuoli. Että sikäli tilanne ei ihan hirveästi ole muuttunut vaikka olemme eronneet. Monen monet kerrat olin yksin lapsen kanssa aamusta pulkkamäessä, puistossa, koska isänsä halusi nukkua kotona. Yhden kerran muistan kun oltiin yhdessä perheenä siellä pulkkamäessä ja riidaksihan se meni. Niin huonolla asenteella me molemmat? aikuiset olimme liikenteessä. Että siihen verrattuna tämä viime kesäinen automatka on hyvä muisto.
Nyt jos alkaisi tekemään pienimuotoista kodin raivausta ja joulusiivousta. On ollut mielessä jo pitkään.
Harmi, kun youtubesta ei löydy Kemopetrolin kappaletta "You heal". Löytyy tuolta samalta Teleport levyltä. Olen aikanaan paljonkin kuunnellut Kemopetrolia, mutta nyt kun vuosien jälkeen laitoin lautaselle Teleportin, niin yllättäen aloinkin kuuntelemaan sanoja ja senhän arvaa, että ne puhuttelevat nyt aivan eri tavalla kuin silloin joskus ennen <3
Vähän myöhemmin vielä lisäys tähän: avasin kalenterini katsoakseni minkälainen mietelause tämän viikonlopun kohdalle on laitettu. Se menee näin "Hyväksy viisaasti se, että tie on täynnä ristiriitauksia". Näin.
perjantai 20. joulukuuta 2013
Paljain jaloin
Paljain jaloin: Laura Save. Tämä oli todella hyvä kirja syöpään sairastuvasta pikkuisen lapsen äidistä. Jossain vaiheessa yksi ihminen näytti mulle tätä kirjaa, kun istuimme bussissa ja juttelimme. Silloin ajattelin, että ihan liian heavy stuffia, kun hän kertoi mistä kirja kertoo. Aikaa kului ja törmäsin myöhemmin uudelleen samaiseen kirjaan kirjaston pikalainojen hyllyssä. Nappasin sen mukaan, aika oli koittanut. Tarina on lennokkaasti ja elämänmakuisesti kirjoitettu. Siinä kuvataan hienosti tuntoja mitä liittyy kuolemanpelkoon ja elämään vakavasti sairaana. Kuitenkaan huumoria ja iloa unohtamatta, elämää. En nyt sen enempää tähän kirjan tapahtumia avaa, jos joku sen kiinnostuu lukemaan. Suosittelen siihen tarttumaan, jos syöpä tai kuolemaan liittyvät pohdinnat kiinnostavat.
Leikkausteni aikana ja jälkeen oli sellainen ajanjakso, kun kuolema oli koko ajan läsnä. Ajattelin sitä päivittäin. Sekä muistan, että aina kun yöllä heräsin (jos olin nukkunut) heti ensimmäisenä oli mielessä kuolema. Avasin silmät, kävin vessassa ja taas "muistin" minkä ajatuksen olin ehkä hetkeksi unohtanut. Elämä oli kyllä aika mustaa. Suurimpia pelkojani oli se, että jos lapseni jää ilman äitiä niin nuorena, vasta pari vuotiaana. Ja kun isänsäkin vielä on kohtalaisen vastuuton tapaus. Mietin kirjeen kirjoittamista lapselleni tai vaikkapa videopätkän tekemistä... musta tuntui kertakaikkiaan kammottavalta ajatukselta, että lapseni ei koskaan saisi tietää millainen hänen äitinsä oli ihmisenä. Onneksi asiat kuitenkin menivät niin, että en sitten alkanut muistoja lapselleni luomaan.
Kuolema on kuitenkin ihan uudella tavalla ollut läsnä elämässäni. Myös niin, että kun joillekin ihmisille kerron sairastumisestani, niin ainoa mitä he keksivät sanoa takaisin on listaus heidän sukulaisistaan ja tutuistaan, jotka ovat kuolleet syöpään. Good for you! Senhän juuri halusinkin kuulla, kun itse kuitenkin yritän parantua tästä sairaudesta. Toki on tullut tutkiskeltua paljon ihmismieltä ja ymmärrettyä, että kaikki vastaavat tai ovat vastaamatta omien kykyjensä mukaan. Kaikilta vaan ei löydy niitä tarvittavia työkaluja tällaisten asioiden käsittelyyn. Niin kuin sitten yleisellä tasolla kuolemasta puhuminen, ei sekään onnistu kaikkien kanssa. Yksi ystäväni hiljattain sanoi mulle, että hän ei enää pelkää kuolemaa. Olen onnellinen hänen puolestaan, koska itse edelleen pelkään sitä todella paljon. En ole valmis lähtemään, minun mielestäni minun aikani ei vielä ole.
Netistä olen paljon löytänyt vertaistukea asian tiimoilta. Blogeja sekä keskusteluryhmiä. On jopa tullut niitäkin tapauksia vastaan, joilla on ollut ihan samanlainen sairastuminen kuin itselläni. Tosielämässäkin jokunen vertaisihminen on löytynyt kuin sattuman kaupalla. Mulle tärkeintä asioiden käsittelyssä ja niistä eheytymisessä on niiden jakaminen toisen sellaisen kanssa, joka on kokenut vastaavaa. Mulle se on kaikista antoisinta. Ja uskoisin, että myös sille toiselle osapuolelle, koska puhumme ikäänkuin samaa kieltä.
Kuoleman mahdollisuuden kanssa eläminen ainakin muistuttaa siitä, että eläisi joka päivä. Tee niitä asioita mitä haluat, äläkä elä sitku-elämää. Sitku-ajattelu on aivan turhaa, koska elämä on nyt. Mulla oli myös jossain välissä mielenkiintoinen keskustelu yhden vanhan tutun kanssa. Sovimme treffit, koska halusin keskustella yhdestä meitä yhdistävästä asiasta. Keskustelun aikana kävikin ilmi, että hän sairastaa perinnöllistä sairautta. Sairautta ei voi hoitaa ja se saattaa jossain vaiheessa lähteä aktiivisemmin etenemään ja siitä voi olla kuolema lopputuloksena. Hänen täytyy elää sen tiedon kanssa. Elää aina niin kuin eläisi viimeistä päivää. Vaikka lopultahan me kaikki elämme niin, mutta tällaisen sairauden kanssa elävä tiedostaa sen asian ihan eri tavalla. Hänellä on konkreettisempi todiste siitä, että aika on rajallista ja kukaan meistä ei tiedä päiviemme määrää. Nyt hänen perheensä on tehnyt pidempiaikaisen loikan ulkomaille ja näin ollen hän aktiivisesti toteuttaa haaveitaan. Nostan hattua.
Luulen, että käsillä olevasta viikonlopusta saattaa tulla vaikeimpia pitkään aikaan. Vähän on sellaiset merkit ilmassa. No eiköhän tästäkin selvitä ja pian se päiväkin alkaa taas pidentyä sekä valon määrä lisääntyä :)
Leikkausteni aikana ja jälkeen oli sellainen ajanjakso, kun kuolema oli koko ajan läsnä. Ajattelin sitä päivittäin. Sekä muistan, että aina kun yöllä heräsin (jos olin nukkunut) heti ensimmäisenä oli mielessä kuolema. Avasin silmät, kävin vessassa ja taas "muistin" minkä ajatuksen olin ehkä hetkeksi unohtanut. Elämä oli kyllä aika mustaa. Suurimpia pelkojani oli se, että jos lapseni jää ilman äitiä niin nuorena, vasta pari vuotiaana. Ja kun isänsäkin vielä on kohtalaisen vastuuton tapaus. Mietin kirjeen kirjoittamista lapselleni tai vaikkapa videopätkän tekemistä... musta tuntui kertakaikkiaan kammottavalta ajatukselta, että lapseni ei koskaan saisi tietää millainen hänen äitinsä oli ihmisenä. Onneksi asiat kuitenkin menivät niin, että en sitten alkanut muistoja lapselleni luomaan.
Kuolema on kuitenkin ihan uudella tavalla ollut läsnä elämässäni. Myös niin, että kun joillekin ihmisille kerron sairastumisestani, niin ainoa mitä he keksivät sanoa takaisin on listaus heidän sukulaisistaan ja tutuistaan, jotka ovat kuolleet syöpään. Good for you! Senhän juuri halusinkin kuulla, kun itse kuitenkin yritän parantua tästä sairaudesta. Toki on tullut tutkiskeltua paljon ihmismieltä ja ymmärrettyä, että kaikki vastaavat tai ovat vastaamatta omien kykyjensä mukaan. Kaikilta vaan ei löydy niitä tarvittavia työkaluja tällaisten asioiden käsittelyyn. Niin kuin sitten yleisellä tasolla kuolemasta puhuminen, ei sekään onnistu kaikkien kanssa. Yksi ystäväni hiljattain sanoi mulle, että hän ei enää pelkää kuolemaa. Olen onnellinen hänen puolestaan, koska itse edelleen pelkään sitä todella paljon. En ole valmis lähtemään, minun mielestäni minun aikani ei vielä ole.
Netistä olen paljon löytänyt vertaistukea asian tiimoilta. Blogeja sekä keskusteluryhmiä. On jopa tullut niitäkin tapauksia vastaan, joilla on ollut ihan samanlainen sairastuminen kuin itselläni. Tosielämässäkin jokunen vertaisihminen on löytynyt kuin sattuman kaupalla. Mulle tärkeintä asioiden käsittelyssä ja niistä eheytymisessä on niiden jakaminen toisen sellaisen kanssa, joka on kokenut vastaavaa. Mulle se on kaikista antoisinta. Ja uskoisin, että myös sille toiselle osapuolelle, koska puhumme ikäänkuin samaa kieltä.
Kuoleman mahdollisuuden kanssa eläminen ainakin muistuttaa siitä, että eläisi joka päivä. Tee niitä asioita mitä haluat, äläkä elä sitku-elämää. Sitku-ajattelu on aivan turhaa, koska elämä on nyt. Mulla oli myös jossain välissä mielenkiintoinen keskustelu yhden vanhan tutun kanssa. Sovimme treffit, koska halusin keskustella yhdestä meitä yhdistävästä asiasta. Keskustelun aikana kävikin ilmi, että hän sairastaa perinnöllistä sairautta. Sairautta ei voi hoitaa ja se saattaa jossain vaiheessa lähteä aktiivisemmin etenemään ja siitä voi olla kuolema lopputuloksena. Hänen täytyy elää sen tiedon kanssa. Elää aina niin kuin eläisi viimeistä päivää. Vaikka lopultahan me kaikki elämme niin, mutta tällaisen sairauden kanssa elävä tiedostaa sen asian ihan eri tavalla. Hänellä on konkreettisempi todiste siitä, että aika on rajallista ja kukaan meistä ei tiedä päiviemme määrää. Nyt hänen perheensä on tehnyt pidempiaikaisen loikan ulkomaille ja näin ollen hän aktiivisesti toteuttaa haaveitaan. Nostan hattua.
Luulen, että käsillä olevasta viikonlopusta saattaa tulla vaikeimpia pitkään aikaan. Vähän on sellaiset merkit ilmassa. No eiköhän tästäkin selvitä ja pian se päiväkin alkaa taas pidentyä sekä valon määrä lisääntyä :)
torstai 19. joulukuuta 2013
Luopumista
Vuosi 2011. Aurinko paistaa ja on kevät. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että kaikki on hyvin ja niin kuin pitääkin. Olen onnellinen. Olen raskaana. Ajatuksissa pienen pieni tytön tyllerö, nimikin jo valmiina - Taimi. Sitten ilmenee jotain ihmeellistä vaivaa ja päätän oman mielenrauhani vuoksi käydä asian varmistamassa gynellä. Homma kunnossa, otetaan samalla papa.
Papan vastaukset tulevat nopeasti ja minut passitetaan sairaalaan jatkotutkimuksiin. Kolposkopia pitää tehdä sekä mahdollisesti koepalojakin napata. Odotan tulevaa pelokkaana. Kun pääsen lopulta vastaanotolle ajanvarauksessa on ollut jotain häikkää ja olenkin omaan kalenteriini merkinnyt eri ajan mitä heidän tiedostoissaan on. Itken siinä vastaanottotiskillä. Hormonit sekaisin ja yritän selittää purkaustani sillä, että olen raskaana.
Se päivä koittaa, kun menen tutkimukseen. Tarvittavat toimenpiteet tehdään ja lääkäri ultraa myös ihmisen alun tilanteen samalla. Ei näy muuta kuin raskauspussi. Sen sisällä ei mitään. On vielä aikaista, ei ehkä pidäkään näkyä. Saan uusintaultran jonkun ajan päähän. Liian pitkä odotus.
Päätän mennä aiemmin yksityiselle tarkastamaan tilannetta. Siellä näkyy alkio sekä sydämen syke. Alkio on kuitenkin liian pieni viikkoihin nähden. Ajatellaan, että näin voi olla. Se sopii vielä mittavirheeseen sekä jos hedelmöittyminen onkin tapahtunut myöhemmin (itse tiedän, että se ei ole mahdollista). Saan ajan uusintakontrolliin. Silloin pitäisi saada varmuus, kun alkaa olemaan sen verran viikkoja kasassa.
Uusintakäynti koittaa. Lääkäri ultraa ja sanoo: olen pahoillani, sydämen sykettä ei enää näy. Alkion kehitys on pysähtynyt. Minä itken. Me ollaan menossa kumppanin kanssa illalla festareille. Saan juoda, vaikka pääni täyteen, ei ole enää mitään syytä miksi ei. No se ei ole ensimmäisenä mielessä. Ihan paljon mieluummin olisin juomatta, sen pienen idun vuoksi. Mennään festareille ja yritän pitää hauskaa ja olla ajattelematta asiaa. Huonolla menestyksellä. Kaikki on päälaellaan.
Keskeytynyt keskenmeno. Alkio ei tule ulos. Se haluaa pysyä mussa, vaikkei jaksanutkaan kasvaa ja pysyä elossa. Saan ajan polille lääkkeelliseen keskeytykseen. Saan lääkkeet, olen polilla. Kuitenkin loppujen lopuksi siinä käy niin, että olen kotona, yksin, kun tyhjentyminen alkaa. Kokemuksia, jotka voisin jättää väliin. Vessan ja keittiön väliä, välillä sohvalle. Sattuu kehoon ja sydämeen. Minun pieni vauvani. Vielä polille ja takaisin kotiin. Viimeiset kappaleet tulevat ulos vielä kotona. Heitän ne pyttyyn, en pysty tutkimaan mitä ja minkälaista. Pois, pois, pois. Sitten se on ohi. Tyhjyys jää, kivut lähtevät.
Sairaalasta tulee kirje. Tulokset tutkimuksista. Pistemäinen karsinooma... On perjantai ja seuraava mahdollisuus soittaa lääkärille on maanantaina. Aika kuluu, niin kuin se kuluu, vaikka mitä tapahtuisi. Maanantaina saan lääkärin kiinni. Hän ei osaa selittää mitä diagnoosi tarkoittaa. Sanoo, että laittaa mut jatkotutkimuksiin toiseen sairaalaan, isompaan. Soitan syöpäyhdistykselle, kysyn mitä diagnoosini tarkoittaa. Saan kohtuu hyvän vastauksen. Yritän tuudittautua rauhallisuuteen tiedosta, että sisälläni kasvaa syöpäsoluja. Paikallisesti? Sitä ei tiedetä.
Jatkotutkimus sisältää loop-konisaation, jossa leikataan pala pois kohdunkaulalta. Pelottaa kipu, olen niin herkkä. Pelkkien koepalojenkin otto sattuu niin paljon, että meinaa itku tulla. Päätetään tehdä se humautuksessa, nopeassa nukutuksessa. Näin tehdään.
Odotan tuloksia. Yhtenä päivänä puhelin soi. Lääkärin ääni selittää, että täältä nyt löytyikin astetta vakavampi muutos ja mahdollisimman pian täytyy tehdä jatkotoimenpiteitä. Osa poistetussa näytteessä olleista soluista tulkittu mikroinvasiivisiksi. Väläyttelee kohdunpoistoa. Sovitaan palaveri viikon päähän. Alan tehdä surutyötä naiseuteni menettämisen johdosta. Lääkäri soittaa parin päivän päästä ja kertoo keskustelleensa asiantuntijoiden kanssa ja heidän päätyneen kuitenkin toiseen konisaatioon.
Toisen operaation päivä koittaa. Sekin tehdään humautuksessa. Siitä alkavat piinaviikot. Odotan tuloksia. Tuomiota tulevaisuudelleni. Lopulta kirje tulee ja vastauksena, että poistetuista kappaleista ei löytynyt enää mitään epäilyttävää. Seuranta riittää. Eka kontrolli 3kk päähän.
Eka kontrolli on keväällä. Irtisanon itseni samoihin aikoihin työstä, jossa olin ollut vuosia. Muutoksia oli tehtävä. Kontrollin tulokset olivat hyvät, vain lievää soluhäiriötä. Seurannat jatkuvat.
...
Kävimme kumppanin kanssa keskenmenon jälkeen hautausmaalla sytyttämässä kynttilän syntymättömälle lapsellemme lehdossa, jossa on paikka tätä varten. En itkenyt, en pystynyt. Vaitonaiset olivat tunnelmamme.
Kaikki edellä kertomani vaikutti osaltaan siihen, että erosimme. Me emme pystyneet yhdessä kohtaamaan tällaisia kriisejä ja selviämään niistä voittajina. Minä voitin - yksin. Olo ei tosin voittajan ole, koska niin monesta asiasta olen sen vuoksi joutunut luopumaan. Terveydestä, lapsesta, perheestä, työstä, vaikkakin osa näistä muutoksista oli myös tarpeellisia.
Ikävä mulla on tuota ihmistä, jonka kanssa me yhdessä niin paljon koettiin. Esikoisemme syntymä ja sitten myöhemmin tämä kaikki. Kukaan uusi ihminen, joka elämääni tulee, ei voi näitä asioita jakaa, koska ei ole siinä vierellä kulkenut ja nähnyt.
Minä en ole enää sama ihminen, joka olin ennen sairastumistani ja sitten taas olen. Sama, mutta niin kovin erilainen kuin ennen tätä kaikkea. Nyt pyrin kuitenkin tulevaisuuteen, vaikka se on epävarmaa, niin kuin kaikki tässä elämässä. Mikä tahansa voi muuttua hetkessä ja mitä tahansa voi menettää tänään, vaikka eilen ei sitä vielä aavistanutkaan.
Taimille <3
"Kun rukouksessa pyydät mitä haluat, saat ehkä sen mitä tarvitset:
Joka pyytää menestystä, saa vastoinkäymisiä löytääkseen onnellisuuden.
Joka pyytää rikkautta, saa köyhyyttä löytääkseen viisauden.
Joka pyytää voimaa, saa heikkoutta, löytääkseen rakkauden.
Joka pyytää toisen muuttumista, saa lisää vastoinkäymisiä ymmärtääkseen muuttua itse.
Joka pyytää ystäviä, saa yksinäisyyttä löytääkseen itsensä.
Joka vaatii lisää ja enemmän, menettää sen mitä hänellä on löytääkseen kiitollisuuden."
-Ihminen tavattavissa-
Papan vastaukset tulevat nopeasti ja minut passitetaan sairaalaan jatkotutkimuksiin. Kolposkopia pitää tehdä sekä mahdollisesti koepalojakin napata. Odotan tulevaa pelokkaana. Kun pääsen lopulta vastaanotolle ajanvarauksessa on ollut jotain häikkää ja olenkin omaan kalenteriini merkinnyt eri ajan mitä heidän tiedostoissaan on. Itken siinä vastaanottotiskillä. Hormonit sekaisin ja yritän selittää purkaustani sillä, että olen raskaana.
Se päivä koittaa, kun menen tutkimukseen. Tarvittavat toimenpiteet tehdään ja lääkäri ultraa myös ihmisen alun tilanteen samalla. Ei näy muuta kuin raskauspussi. Sen sisällä ei mitään. On vielä aikaista, ei ehkä pidäkään näkyä. Saan uusintaultran jonkun ajan päähän. Liian pitkä odotus.
Päätän mennä aiemmin yksityiselle tarkastamaan tilannetta. Siellä näkyy alkio sekä sydämen syke. Alkio on kuitenkin liian pieni viikkoihin nähden. Ajatellaan, että näin voi olla. Se sopii vielä mittavirheeseen sekä jos hedelmöittyminen onkin tapahtunut myöhemmin (itse tiedän, että se ei ole mahdollista). Saan ajan uusintakontrolliin. Silloin pitäisi saada varmuus, kun alkaa olemaan sen verran viikkoja kasassa.
Uusintakäynti koittaa. Lääkäri ultraa ja sanoo: olen pahoillani, sydämen sykettä ei enää näy. Alkion kehitys on pysähtynyt. Minä itken. Me ollaan menossa kumppanin kanssa illalla festareille. Saan juoda, vaikka pääni täyteen, ei ole enää mitään syytä miksi ei. No se ei ole ensimmäisenä mielessä. Ihan paljon mieluummin olisin juomatta, sen pienen idun vuoksi. Mennään festareille ja yritän pitää hauskaa ja olla ajattelematta asiaa. Huonolla menestyksellä. Kaikki on päälaellaan.
Keskeytynyt keskenmeno. Alkio ei tule ulos. Se haluaa pysyä mussa, vaikkei jaksanutkaan kasvaa ja pysyä elossa. Saan ajan polille lääkkeelliseen keskeytykseen. Saan lääkkeet, olen polilla. Kuitenkin loppujen lopuksi siinä käy niin, että olen kotona, yksin, kun tyhjentyminen alkaa. Kokemuksia, jotka voisin jättää väliin. Vessan ja keittiön väliä, välillä sohvalle. Sattuu kehoon ja sydämeen. Minun pieni vauvani. Vielä polille ja takaisin kotiin. Viimeiset kappaleet tulevat ulos vielä kotona. Heitän ne pyttyyn, en pysty tutkimaan mitä ja minkälaista. Pois, pois, pois. Sitten se on ohi. Tyhjyys jää, kivut lähtevät.
Sairaalasta tulee kirje. Tulokset tutkimuksista. Pistemäinen karsinooma... On perjantai ja seuraava mahdollisuus soittaa lääkärille on maanantaina. Aika kuluu, niin kuin se kuluu, vaikka mitä tapahtuisi. Maanantaina saan lääkärin kiinni. Hän ei osaa selittää mitä diagnoosi tarkoittaa. Sanoo, että laittaa mut jatkotutkimuksiin toiseen sairaalaan, isompaan. Soitan syöpäyhdistykselle, kysyn mitä diagnoosini tarkoittaa. Saan kohtuu hyvän vastauksen. Yritän tuudittautua rauhallisuuteen tiedosta, että sisälläni kasvaa syöpäsoluja. Paikallisesti? Sitä ei tiedetä.
Jatkotutkimus sisältää loop-konisaation, jossa leikataan pala pois kohdunkaulalta. Pelottaa kipu, olen niin herkkä. Pelkkien koepalojenkin otto sattuu niin paljon, että meinaa itku tulla. Päätetään tehdä se humautuksessa, nopeassa nukutuksessa. Näin tehdään.
Odotan tuloksia. Yhtenä päivänä puhelin soi. Lääkärin ääni selittää, että täältä nyt löytyikin astetta vakavampi muutos ja mahdollisimman pian täytyy tehdä jatkotoimenpiteitä. Osa poistetussa näytteessä olleista soluista tulkittu mikroinvasiivisiksi. Väläyttelee kohdunpoistoa. Sovitaan palaveri viikon päähän. Alan tehdä surutyötä naiseuteni menettämisen johdosta. Lääkäri soittaa parin päivän päästä ja kertoo keskustelleensa asiantuntijoiden kanssa ja heidän päätyneen kuitenkin toiseen konisaatioon.
Toisen operaation päivä koittaa. Sekin tehdään humautuksessa. Siitä alkavat piinaviikot. Odotan tuloksia. Tuomiota tulevaisuudelleni. Lopulta kirje tulee ja vastauksena, että poistetuista kappaleista ei löytynyt enää mitään epäilyttävää. Seuranta riittää. Eka kontrolli 3kk päähän.
Eka kontrolli on keväällä. Irtisanon itseni samoihin aikoihin työstä, jossa olin ollut vuosia. Muutoksia oli tehtävä. Kontrollin tulokset olivat hyvät, vain lievää soluhäiriötä. Seurannat jatkuvat.
...
Kävimme kumppanin kanssa keskenmenon jälkeen hautausmaalla sytyttämässä kynttilän syntymättömälle lapsellemme lehdossa, jossa on paikka tätä varten. En itkenyt, en pystynyt. Vaitonaiset olivat tunnelmamme.
Kaikki edellä kertomani vaikutti osaltaan siihen, että erosimme. Me emme pystyneet yhdessä kohtaamaan tällaisia kriisejä ja selviämään niistä voittajina. Minä voitin - yksin. Olo ei tosin voittajan ole, koska niin monesta asiasta olen sen vuoksi joutunut luopumaan. Terveydestä, lapsesta, perheestä, työstä, vaikkakin osa näistä muutoksista oli myös tarpeellisia.
Ikävä mulla on tuota ihmistä, jonka kanssa me yhdessä niin paljon koettiin. Esikoisemme syntymä ja sitten myöhemmin tämä kaikki. Kukaan uusi ihminen, joka elämääni tulee, ei voi näitä asioita jakaa, koska ei ole siinä vierellä kulkenut ja nähnyt.
Minä en ole enää sama ihminen, joka olin ennen sairastumistani ja sitten taas olen. Sama, mutta niin kovin erilainen kuin ennen tätä kaikkea. Nyt pyrin kuitenkin tulevaisuuteen, vaikka se on epävarmaa, niin kuin kaikki tässä elämässä. Mikä tahansa voi muuttua hetkessä ja mitä tahansa voi menettää tänään, vaikka eilen ei sitä vielä aavistanutkaan.
Taimille <3
"Kun rukouksessa pyydät mitä haluat, saat ehkä sen mitä tarvitset:
Joka pyytää menestystä, saa vastoinkäymisiä löytääkseen onnellisuuden.
Joka pyytää rikkautta, saa köyhyyttä löytääkseen viisauden.
Joka pyytää voimaa, saa heikkoutta, löytääkseen rakkauden.
Joka pyytää toisen muuttumista, saa lisää vastoinkäymisiä ymmärtääkseen muuttua itse.
Joka pyytää ystäviä, saa yksinäisyyttä löytääkseen itsensä.
Joka vaatii lisää ja enemmän, menettää sen mitä hänellä on löytääkseen kiitollisuuden."
-Ihminen tavattavissa-
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Oman tilan tarve
Kylläpä on hankala olla omissa nahoissa tänään. Minä olen sellainen ihminen, että tarvitsen paljon tilaa ja ilmaa ympärilleni. Muuten tukehdun. Tukehtumisen voi aiheuttaa liiallinen puhelimella soittelu, liikaa tekstareita, liian lähelle tuleminen jutellessa sekä intensiivinen tuijottaminen. Ja myös se, että kun haluan hetken hengähtää ja vain olla omien ajatusteni kanssa, jos silloin tungetaan haluamaan halauksia tai muuten vain läsnäoloani. En ilmeisestikään ole ihan hirveän helppo ihmisenä. Sitten kun tähän vielä yhdistetään liiallinen kiltteyteni ja taipumukseni aina ajatella muiden parasta, niin luonnollisestikin siitä seuraa ongelmia.
Niin kuin tänään. En olisi jaksanut nähdä uutta tuttavuutta, mutta kun ei mulla ollut sen parempaakaan syytä olla näkemättä, sekä meillä on hyvin rajallisesti muutenkin mahdollisuuksia tavata, niin suostuin. Sillä seurauksella, että olin hyvin ahdistunut melkein koko tapaamisemme ajan. Juteltiinkin hiukan asiasta, mutta lopulta pyysin hänet viemään minut kotiin. Oli vaan pakko päästä pois tilanteesta.
Olen tiedostanut sen jo pitkään, että kiinnostun (miehissä) sellaisista, jotka pitävät mua vähän niin kuin käsivarren mitan päässä ja omaavat minun laillani paljon tilan tarvetta. Sellaisten ihmisten kanssa mua ei ahdista. Tiedän, että he eivät tule liian lähelle, väkisin. Kuitenkin jos kestävää ihmissuhdetta ajattelee, niin mitä siitä sitten rakennetaan, jos molemmat haluavat säilyttää etäisyyden. Haluaisin oikeasti kuitenkin ihmisen, joka pääsisi lähelle. Jonka voisi päästää lähelle. Mullon ollut yksi sellainen suhde, joka kesti useamman vuoden, jossa oli jatkuvasti henkistä väkivaltaa sekä kerran mies kävi myös käsiksi minuun. Ei koskaan enää sen jälkeen minuun, mutta muutaman kerran hakkasi seinää tai ovea... En ole toipunut tuosta. Se seuraa mua ainakin niin, että aattelen jos päästän jonkun lähelle, kuoreni alle se tarkoittaa automaattisesti sitä, että puukkoa alkaa lentää. Eritoten henkistä. Asiaa ei myöskään helpota oma äitisuhteeni. Lapsesta asti mulla on ollut lähelläni sellainen ihminen, joka jatkuvasti kritisoi, alentaa, arvostelee ja möläyttelee mitä uskomattomampia tyhmyyksiä suustaan. Tyhmyyksiä, jotka sattuu.
Tänään musta tuntuu siltä, että alanko sittenkin erakoksi. Elelen rakkaan lapseni kanssa ja unohdan miehet. Joo, ymmärrän erosta ei ole vielä kovin pitkä aika, mutta ei se liity tähän mun ongelmaani. Se on ollut olemassa niin kauan, kun olen parisuhdemarkkinoilla pyörinyt. Miten tällaisesta voi toipua? Olen pitkään odottanut jotain ahaa-elämystä, että päässäni naksahtaisi jokin vipu oikeaan asentoon ja ymmärtäisin. Kaikkien asianomaisten osuuden, osaisin antaa anteeksi ja päästää menemään. Sellaista ahaa-elämystä ei ole tullut. Vain pienen pieniä nytkähdyksiä parempaan suuntaan ja sitten taas yhtäkkiä romahdus takaisin sinne pohjalle, mistä aloitin. Miten voi olla niin epäkiitollista touhua?
Yritän ymmärtää, yritän löytää ratkaisuja, jatkaa eteenpäin, uskoa, että vielä jonain päivänä voin hymyillä ja todeta, että kyllä - vaikeudet vahvistaa ja että minä en olisi minä ilman kokemaani.
Niin kuin tänään. En olisi jaksanut nähdä uutta tuttavuutta, mutta kun ei mulla ollut sen parempaakaan syytä olla näkemättä, sekä meillä on hyvin rajallisesti muutenkin mahdollisuuksia tavata, niin suostuin. Sillä seurauksella, että olin hyvin ahdistunut melkein koko tapaamisemme ajan. Juteltiinkin hiukan asiasta, mutta lopulta pyysin hänet viemään minut kotiin. Oli vaan pakko päästä pois tilanteesta.
Olen tiedostanut sen jo pitkään, että kiinnostun (miehissä) sellaisista, jotka pitävät mua vähän niin kuin käsivarren mitan päässä ja omaavat minun laillani paljon tilan tarvetta. Sellaisten ihmisten kanssa mua ei ahdista. Tiedän, että he eivät tule liian lähelle, väkisin. Kuitenkin jos kestävää ihmissuhdetta ajattelee, niin mitä siitä sitten rakennetaan, jos molemmat haluavat säilyttää etäisyyden. Haluaisin oikeasti kuitenkin ihmisen, joka pääsisi lähelle. Jonka voisi päästää lähelle. Mullon ollut yksi sellainen suhde, joka kesti useamman vuoden, jossa oli jatkuvasti henkistä väkivaltaa sekä kerran mies kävi myös käsiksi minuun. Ei koskaan enää sen jälkeen minuun, mutta muutaman kerran hakkasi seinää tai ovea... En ole toipunut tuosta. Se seuraa mua ainakin niin, että aattelen jos päästän jonkun lähelle, kuoreni alle se tarkoittaa automaattisesti sitä, että puukkoa alkaa lentää. Eritoten henkistä. Asiaa ei myöskään helpota oma äitisuhteeni. Lapsesta asti mulla on ollut lähelläni sellainen ihminen, joka jatkuvasti kritisoi, alentaa, arvostelee ja möläyttelee mitä uskomattomampia tyhmyyksiä suustaan. Tyhmyyksiä, jotka sattuu.
Tänään musta tuntuu siltä, että alanko sittenkin erakoksi. Elelen rakkaan lapseni kanssa ja unohdan miehet. Joo, ymmärrän erosta ei ole vielä kovin pitkä aika, mutta ei se liity tähän mun ongelmaani. Se on ollut olemassa niin kauan, kun olen parisuhdemarkkinoilla pyörinyt. Miten tällaisesta voi toipua? Olen pitkään odottanut jotain ahaa-elämystä, että päässäni naksahtaisi jokin vipu oikeaan asentoon ja ymmärtäisin. Kaikkien asianomaisten osuuden, osaisin antaa anteeksi ja päästää menemään. Sellaista ahaa-elämystä ei ole tullut. Vain pienen pieniä nytkähdyksiä parempaan suuntaan ja sitten taas yhtäkkiä romahdus takaisin sinne pohjalle, mistä aloitin. Miten voi olla niin epäkiitollista touhua?
Yritän ymmärtää, yritän löytää ratkaisuja, jatkaa eteenpäin, uskoa, että vielä jonain päivänä voin hymyillä ja todeta, että kyllä - vaikeudet vahvistaa ja että minä en olisi minä ilman kokemaani.
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Mikä on totta?
Edelliseen postaukseen liittyen joulukoristeet saattavat sittenkin olla lapsen isän tekemiä. Niitä tuli aika liuta uusia meille ja oikein kysymällä kysyin, että onko isi ne tehnyt, niin vastauksesta saattoi kyllä päätellä, että on. Perin outoa. Ilmeisesti isältään on vapautunut uutta energiaa eromme myötä tehdä tuollaisiakin asioita. Jaa, ja tottahan sekin taas tuntui pahalta, että miksei meidän yhdessäolomme aikana? No, mikäpä ei juuri nyt tuntuisi pahalta. Niin tai näin, niin sattuu.
Tällainen mietelause tuli tänään vastaan: "Nothing can really change your life: meditation, spiritual pratices, success. Nobody can really save you: a guru, a friend, a new love. Only you can do it for yourself." Siis tokihan tämä ajatuksena on jo entuudestaan tuttu. Mutta kolahteli taas tänään. Ja siinä mielessä, että mä en ymmärrä tätä - edelleenkään. Kyllä mä sen ymmärrän, että itse se työ tehdään, mutta silti. Kuka ei tarvitsisi ympärilleen ystäviä, uutta rakkautta, guruakin... Musta tuntuu hirveän oudolta ajatukselta, että minä, yksin pystymettässä pystyisin itseni täysin eheyttämään. Kun mä kuitenkin uskon siihen, että jos menneisyydessä on traumoja ja kaltoinkohtelua, niin osaltaan ne paranevat sillä, että saa vilpitöntä rakkautta muilta ihmisiltä. Tarkoitan, että niitä hyviä kokemuksia huonojen tilalle. Tai eihän ne niitä huonoja korvaa, mutta antavat kuvan maailmasta, johon myös kuuluu paljon hyvää. Jos joku ymmärtää tämän mietelauseen paremmin kuin minä niin antakaa vaan tulla selitystä.
Katsoin tänä syksynä Docventuresissa tulleen elokuvan Kumare. Se taisikin olla tämän syksyn paras leffa, jonka näin. Kyllähän mä sen idean siinä ymmärsin, että itse me se työ eheytymiseen ja elämäntarkoituksen löytymiseen tehdään. Mutta silti, olihan siinäkin guru näyttämässä tietä ja antamassa eväitä matkaan, vaikka feikki olikin. Mielenkiintoista siinä tietty oli se, että kun hän oli tarpeeksi kauan esittänyt olevansa guru, niin hän alkoi itsekin uskoa opetuksiinsa sekä oli ällistynyt siitä miten uudella tasolla ja aidosti hän pystyy kohtaamaan ihmisiä henkisenä opettajana. Osa hänen oppilapsistaanhan ei pystynyt antamaan anteeksi valhetta totuuden paljastamisen jälkeen. Mutta onneksi suurin osa kuitenkin ymmärsi, että sillä ei ole kertakaikkiaan mitään merkitystä onko hän oikeasti guru vai ei. Kysehän on vaan uskosta. Uskosta itseen?
Nyt tulee vähän kannanottoa, mutta pakko sanoa myös mielipiteeni ihmisistä, jotka lokeroivat tietyn uskonnon tai aatteen ainoaksi oikeaksi. Mun mielestä kaikki usko, uskonnot, henkiset suuntaukset ym. ovat yhtä ja samaa. Rakkauden ilmentymää. Sekä uskomista johonkin, joka määrittelee meille tarkoitustamme täällä planeetalla. Tarkennukseksi, etten minä hyväksy pahan tekemistä tai sotia uskonnon nimissä, jos se käy jotenkin epäselväksi selityksestäni. Mutta uskokaamme kaikki kukin haluamaamme tai olkoomme uskomatta, kaikki on yhtä oikein.
Tosiaan mun piti enemmänkin avata tuota otsikkoa, että mikä on totta. Kerron vielä yhden esimerkin siitä kuinka omat uskomukseni sortuvat. Jonain vuonna tuossa ehkä vuosi sitten ihmettelin, kun yksikään ihminen ei mua onnitellut Facebookissa syntymäpäivänäni. Se tuntui kovin oudolta, kun monta kertaa näkee, että monet ihmiset onnittelevat, vaikkeivat olisi edes tekemisissä toistensa kanssa in real life ja kaikille yleensäkin tulee paljon onnitteluita. Olin siis aika järkyttynyt, että ei yhden yhtäkään onnittelua. Taisin sitä myös potea kerran jos toisenkin, niin kuin mulla on pahana tapana vatvoa asioita. No, aikaa kului ja sanotaan, että 4kk sitten törmäsin Facessa asetuksiini ja kävi ilmi, että mulla on asetukset siellä niin, että mun syntymäpäivänä ei näy muille käyttäjille! No, sehän selvitti kertaheitolla tuon aiemman ongelman. Mutta paljon olin kuitenkin ajatusta ja murhettakin suonut asialle, tuntenut itseni kovin huonoksi. Ja sitten osoittautuukin, että selitys on tuo. Pistin asetukset "kuntoon" ja kuinka ollakaan tänä vuonna sain tosi kivasti onnitteluita. Nää on sellaisia pysähtymisen hetkiä. Miettiä oikeasti omaa tapaansa ajatella ja kuinka vääristyneitä omat ajatukset saattavat olla. Ihanaa, että näitä herätyksiä tulee :)
Tällainen mietelause tuli tänään vastaan: "Nothing can really change your life: meditation, spiritual pratices, success. Nobody can really save you: a guru, a friend, a new love. Only you can do it for yourself." Siis tokihan tämä ajatuksena on jo entuudestaan tuttu. Mutta kolahteli taas tänään. Ja siinä mielessä, että mä en ymmärrä tätä - edelleenkään. Kyllä mä sen ymmärrän, että itse se työ tehdään, mutta silti. Kuka ei tarvitsisi ympärilleen ystäviä, uutta rakkautta, guruakin... Musta tuntuu hirveän oudolta ajatukselta, että minä, yksin pystymettässä pystyisin itseni täysin eheyttämään. Kun mä kuitenkin uskon siihen, että jos menneisyydessä on traumoja ja kaltoinkohtelua, niin osaltaan ne paranevat sillä, että saa vilpitöntä rakkautta muilta ihmisiltä. Tarkoitan, että niitä hyviä kokemuksia huonojen tilalle. Tai eihän ne niitä huonoja korvaa, mutta antavat kuvan maailmasta, johon myös kuuluu paljon hyvää. Jos joku ymmärtää tämän mietelauseen paremmin kuin minä niin antakaa vaan tulla selitystä.
Katsoin tänä syksynä Docventuresissa tulleen elokuvan Kumare. Se taisikin olla tämän syksyn paras leffa, jonka näin. Kyllähän mä sen idean siinä ymmärsin, että itse me se työ eheytymiseen ja elämäntarkoituksen löytymiseen tehdään. Mutta silti, olihan siinäkin guru näyttämässä tietä ja antamassa eväitä matkaan, vaikka feikki olikin. Mielenkiintoista siinä tietty oli se, että kun hän oli tarpeeksi kauan esittänyt olevansa guru, niin hän alkoi itsekin uskoa opetuksiinsa sekä oli ällistynyt siitä miten uudella tasolla ja aidosti hän pystyy kohtaamaan ihmisiä henkisenä opettajana. Osa hänen oppilapsistaanhan ei pystynyt antamaan anteeksi valhetta totuuden paljastamisen jälkeen. Mutta onneksi suurin osa kuitenkin ymmärsi, että sillä ei ole kertakaikkiaan mitään merkitystä onko hän oikeasti guru vai ei. Kysehän on vaan uskosta. Uskosta itseen?
Nyt tulee vähän kannanottoa, mutta pakko sanoa myös mielipiteeni ihmisistä, jotka lokeroivat tietyn uskonnon tai aatteen ainoaksi oikeaksi. Mun mielestä kaikki usko, uskonnot, henkiset suuntaukset ym. ovat yhtä ja samaa. Rakkauden ilmentymää. Sekä uskomista johonkin, joka määrittelee meille tarkoitustamme täällä planeetalla. Tarkennukseksi, etten minä hyväksy pahan tekemistä tai sotia uskonnon nimissä, jos se käy jotenkin epäselväksi selityksestäni. Mutta uskokaamme kaikki kukin haluamaamme tai olkoomme uskomatta, kaikki on yhtä oikein.
Tosiaan mun piti enemmänkin avata tuota otsikkoa, että mikä on totta. Kerron vielä yhden esimerkin siitä kuinka omat uskomukseni sortuvat. Jonain vuonna tuossa ehkä vuosi sitten ihmettelin, kun yksikään ihminen ei mua onnitellut Facebookissa syntymäpäivänäni. Se tuntui kovin oudolta, kun monta kertaa näkee, että monet ihmiset onnittelevat, vaikkeivat olisi edes tekemisissä toistensa kanssa in real life ja kaikille yleensäkin tulee paljon onnitteluita. Olin siis aika järkyttynyt, että ei yhden yhtäkään onnittelua. Taisin sitä myös potea kerran jos toisenkin, niin kuin mulla on pahana tapana vatvoa asioita. No, aikaa kului ja sanotaan, että 4kk sitten törmäsin Facessa asetuksiini ja kävi ilmi, että mulla on asetukset siellä niin, että mun syntymäpäivänä ei näy muille käyttäjille! No, sehän selvitti kertaheitolla tuon aiemman ongelman. Mutta paljon olin kuitenkin ajatusta ja murhettakin suonut asialle, tuntenut itseni kovin huonoksi. Ja sitten osoittautuukin, että selitys on tuo. Pistin asetukset "kuntoon" ja kuinka ollakaan tänä vuonna sain tosi kivasti onnitteluita. Nää on sellaisia pysähtymisen hetkiä. Miettiä oikeasti omaa tapaansa ajatella ja kuinka vääristyneitä omat ajatukset saattavat olla. Ihanaa, että näitä herätyksiä tulee :)
torstai 12. joulukuuta 2013
Käsityöt
Lapseni esitteli silmät onnesta hehkuen eilen hienoa saamaansa joulukoristetta, jossa oli tonttuja rivissä paperista leikattuna. Kertoi saaneensa sen isiltä... eli isin uudelta. Nyt ilmeisesti on niin, että uusi on kätevä käsistään. Lapseni ilmeisesti mua halusi sillä ilahduttaa ja olisi sen jo liimannut minun sänkyni yläpuolelle, jollei olisi aamulla ollut kiire lähteä tarhaan. Kauhea kun se sitten herättikin aika paljon taas tunteita. En suostu nukkumaan sen alla. En varmasti saa nukuttuakaan, jos pääni yläpuolella roikkuu sen toisen tekemä. Lapsi kertoi myös heidän vieneen serkulleen lahjaksi jonkun hienon käsityön. Näin se sitten tapahtuu, sieltä hän tulee ja leviää elämäämme ja pojan isän suvun elämään. Tunteet, joita tunnen ovat taas vaikeita. Muistin myös yhden asian. Jossain vaiheessa olin innostunut virkkailemaan yhtä ja toista. Silloin ajattelin, että jos oikein innostun niin voisin antaa jatkossa itsetehtyjä lahjoja lapsen serkuille. Näin siinä nyt sitten kävi, että tuli se ihminen, joka niin tekee. Mutta se en ole minä.
Mulla on paljon työstämistä siinä, että mikään näistä asioista joita tulee ei ole pois minulta. Uudet ihmiset lapsen elämässä eivät ole pois minulta. Varsinkin jos uusi ihminen on turvallinen ja luotettava se on vaan rikkaus minun lapselleni. Vielä en vaan näe sitä miten hienoa se on.
Tänään olen pitkästä aikaa menossa joogaan. Onneksi, nyt on tunne, että täytyy mennä. Olla hiljaa oman itsen kanssa 1,5h tuntia ja keskittyä vaan kehon tuntemuksiin ja hengitykseen. Joogasta puheenollen, pari viikkoa sitten sain itselleni meditaation. Itse sitä pyysin ja se pureutuisi tiettyihin lapsuuden juttuihin, joita haluaisin murtaa. En vaan pysty aloittamaan sitä. Sitä olisi tarkoitus tehdä 40 vuorokautta vähintään. Käsien asento siinä on sellainen, että hirvittää jo etukäteen. Tuntuu, että hartiat muutenkin on olleet nyt jumissa ja kovilla. Meditaatiossa niitä pidettäisiin suorana sivulle ojennettuina 11 minuuttia. En vaan kertakaikkiaan tiedä pystynkö siihen. Sitten kun on sen aika, sitten. En ehkä sitten kuitenkaan pysty vauhdittamaan tätä eheytymisprosessia. Jos alkaisin meditoida vauhti voisi nopeutua aika tavalla. Nyt tuntuu siltä, että yritän vaan selviytyä päivästä toiseen. Voimia ei ole mihinkään muuhun.
Mulla on paljon työstämistä siinä, että mikään näistä asioista joita tulee ei ole pois minulta. Uudet ihmiset lapsen elämässä eivät ole pois minulta. Varsinkin jos uusi ihminen on turvallinen ja luotettava se on vaan rikkaus minun lapselleni. Vielä en vaan näe sitä miten hienoa se on.
Tänään olen pitkästä aikaa menossa joogaan. Onneksi, nyt on tunne, että täytyy mennä. Olla hiljaa oman itsen kanssa 1,5h tuntia ja keskittyä vaan kehon tuntemuksiin ja hengitykseen. Joogasta puheenollen, pari viikkoa sitten sain itselleni meditaation. Itse sitä pyysin ja se pureutuisi tiettyihin lapsuuden juttuihin, joita haluaisin murtaa. En vaan pysty aloittamaan sitä. Sitä olisi tarkoitus tehdä 40 vuorokautta vähintään. Käsien asento siinä on sellainen, että hirvittää jo etukäteen. Tuntuu, että hartiat muutenkin on olleet nyt jumissa ja kovilla. Meditaatiossa niitä pidettäisiin suorana sivulle ojennettuina 11 minuuttia. En vaan kertakaikkiaan tiedä pystynkö siihen. Sitten kun on sen aika, sitten. En ehkä sitten kuitenkaan pysty vauhdittamaan tätä eheytymisprosessia. Jos alkaisin meditoida vauhti voisi nopeutua aika tavalla. Nyt tuntuu siltä, että yritän vaan selviytyä päivästä toiseen. Voimia ei ole mihinkään muuhun.
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Peili
Nyt aloitan kirjoittamisen niin etten todellakaan tiedä mistä aion kirjoittaa. Tai tiedän, mutta ajatukset eivät ole mitenkään valmiiksi pureskeltuja.
Oman itsen peilaaminen muissa ihmisissä. Se on ollut tässä mielessä lähipäivinä paljon.
Jos toisessa ihmisessä on jotain sellaista mistä haluaa parantaa itsessään, niin kuinka yleistä on, että kuvittelemalla parantavansa toisen myös saa kokemuksen itsensä parantamisesta? Tähänhän perustuu monet suhteet, että kyllä mun rakkauteni tuon ihmisen parantaa ja muuttaa.
Mulle on ainakin niin kovin luontaista yrittää auttaa ihmistä, joka painiskelee samankaltaisten ongelmien keskellä, jotka itse olen selvittänyt. Se, mikä mulle itselleni on miltei mahdotonta ymmärtää, että jos näen toisen ihmisen kärsivän jostain asiasta, mutta kuitenkaan hän ei halua mun apuani vastaanottaa. Aivoissani ei löydy linkkiä siihen, miksi näin on. En voi ymmärtää. Tässä mulla itselläni on ilmeisesti iso kasvunpaikka. Antaa toisten pitää ongelmistaan kiinni jos niin haluavat. Ihminen ei pysty yhtään enempää avaamaan itseään kuin mihin on valmis. Yritit auttaa tai et.
Lähdimme aivan ex tempore viime viikonloppuna Loviisaan kuutelemaan Johanna Kurkelaa kirkkokonserttiin. Ajomatkojen aikana tuli juteltua paljon. Yksi traumaattisimmista asioista mitä äitini on mulle nuorena sanonut on "sä olet kuin Ihaa Aasi". Autossa matkalla Loviisaan en muista mistä puhuttiin, mutta matkaseuralaiseni sanoi, että hänen lempihahmonsa Nalle Puhissa on Ihaa Aasi. Kukaan ei varmaan koskaan ole sanonut mitään yhtä ihanaa ja terapeuttista minun korvilleni tietämättä tästä mun traumastani yhtikäs mitään. Tottahan se sitten oli pakko hänelle kertoa :)
Olen huomannut, että mitä enemmän haluan itse eheytyä sitä enemmän maailmankaikkeus lähettää apuaan mulle monessa eri muodossa. Että kun avaan sylini kyllä mut syliin otetaan, jos uskallan sylin vastaanottaa. Itkin myös edellämainitun ihmisen sylissä myöhemmin samana viikonloppuna. Kun hän ei tunteita pelkää :)
Ei nää ajatukset kauheasti tästä kirjoittamallakaan auenneet, mutta jotain tärkeimpiä tähän nyt tuli.
Rakkautta <3
Oman itsen peilaaminen muissa ihmisissä. Se on ollut tässä mielessä lähipäivinä paljon.
Jos toisessa ihmisessä on jotain sellaista mistä haluaa parantaa itsessään, niin kuinka yleistä on, että kuvittelemalla parantavansa toisen myös saa kokemuksen itsensä parantamisesta? Tähänhän perustuu monet suhteet, että kyllä mun rakkauteni tuon ihmisen parantaa ja muuttaa.
Mulle on ainakin niin kovin luontaista yrittää auttaa ihmistä, joka painiskelee samankaltaisten ongelmien keskellä, jotka itse olen selvittänyt. Se, mikä mulle itselleni on miltei mahdotonta ymmärtää, että jos näen toisen ihmisen kärsivän jostain asiasta, mutta kuitenkaan hän ei halua mun apuani vastaanottaa. Aivoissani ei löydy linkkiä siihen, miksi näin on. En voi ymmärtää. Tässä mulla itselläni on ilmeisesti iso kasvunpaikka. Antaa toisten pitää ongelmistaan kiinni jos niin haluavat. Ihminen ei pysty yhtään enempää avaamaan itseään kuin mihin on valmis. Yritit auttaa tai et.
Lähdimme aivan ex tempore viime viikonloppuna Loviisaan kuutelemaan Johanna Kurkelaa kirkkokonserttiin. Ajomatkojen aikana tuli juteltua paljon. Yksi traumaattisimmista asioista mitä äitini on mulle nuorena sanonut on "sä olet kuin Ihaa Aasi". Autossa matkalla Loviisaan en muista mistä puhuttiin, mutta matkaseuralaiseni sanoi, että hänen lempihahmonsa Nalle Puhissa on Ihaa Aasi. Kukaan ei varmaan koskaan ole sanonut mitään yhtä ihanaa ja terapeuttista minun korvilleni tietämättä tästä mun traumastani yhtikäs mitään. Tottahan se sitten oli pakko hänelle kertoa :)
Olen huomannut, että mitä enemmän haluan itse eheytyä sitä enemmän maailmankaikkeus lähettää apuaan mulle monessa eri muodossa. Että kun avaan sylini kyllä mut syliin otetaan, jos uskallan sylin vastaanottaa. Itkin myös edellämainitun ihmisen sylissä myöhemmin samana viikonloppuna. Kun hän ei tunteita pelkää :)
Ei nää ajatukset kauheasti tästä kirjoittamallakaan auenneet, mutta jotain tärkeimpiä tähän nyt tuli.
Rakkautta <3
perjantai 6. joulukuuta 2013
Helvetti
Hyvää itsenäisyyspäivää vaan, sanan kaikissa merkityksissä. Siihen mut nyt pakotetaan - itsenäisyyteen.
Äsken vein lapsen viikonlopuksi isälleen ja siellähän eteisessä kotoisasti roikkui sen uuden naisen takki. Lapsemme siis esiteltiin tänään hänelle.
Yksi kamalimmista asioista, joita olen tämän elämän aikana joutunut kokemaan. Lähtemään siitä mielessä kuvat, kun hymyilevä, ihana, kaunis nainen tapaa lapseni. Heillä on nyt happy family siellä koossa. Itkin koko kotimatkan, tuntui kuin sydäntä revittäis irti rinnasta. Mun kuuluisi olla siellä. Minun perhe! Mitä helvettiä se nainen siihen tunkee. En vaan pysty (vielä) hyväksymään tosiasioita. Päässä pyörii vaan mitä jos olisin tehnyt sitä ja tätä toisin, niin hän ei olis jättänyt mua. Mutta mähän tein niin helvetisti, alusta asti hartiavoimin töitä, että hän rakastais mua. Muutuin joksikin muuksi mitä oikeasti olen, vain siksi, että hän rakastaisi. Ja lopulta vieläkään en tiedä mitä hän minussa rakasti. Enkö vaan pysty vastaanottamaan rakkautta vai oliko se haavekuva, jota hänkin rakasti? Siksikö en tuntenut minuun kohdistuvaa rakkautta, kun se ei oikeasti kohdistunut minuun?
Mistä minä tiedän.
Olis tehnyt mieli rikkoa ja hajottaa jotain, kun kävelin kotiin. Tehdä jotain konkreettista. Mä en vaan voi uskoa, että tässä kävi näin. Kuluuko 9kk ja heillä on siellä lintukodossa uusi nyytti?
Onneksi en vietä tätä iltaa yksin. Ei tällaisia tunteita ole tervettä kohdata yksin.
Mitä mä teen? Miten jatkan tästä eteenpäin? Mitä syytä mulla on elää, kun mun unelmani on multa riistetty.
Sillä naisella ei ole oikeutta saada mun lapseni ihailua. Tulla hänen elämäänsä. En vaan voi hyväksyä sitä. Mutta pakkohan mun on. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.
Hitto, että sattuu. Lähden tästä nyt illanviettoon ja yritän selvitä näistä hirvittävistä tunteista.
Kaikista pahimmalta ehkä sekin tuntui, kun eksäni vaikutti niin seesteiseltä.
Äsken vein lapsen viikonlopuksi isälleen ja siellähän eteisessä kotoisasti roikkui sen uuden naisen takki. Lapsemme siis esiteltiin tänään hänelle.
Yksi kamalimmista asioista, joita olen tämän elämän aikana joutunut kokemaan. Lähtemään siitä mielessä kuvat, kun hymyilevä, ihana, kaunis nainen tapaa lapseni. Heillä on nyt happy family siellä koossa. Itkin koko kotimatkan, tuntui kuin sydäntä revittäis irti rinnasta. Mun kuuluisi olla siellä. Minun perhe! Mitä helvettiä se nainen siihen tunkee. En vaan pysty (vielä) hyväksymään tosiasioita. Päässä pyörii vaan mitä jos olisin tehnyt sitä ja tätä toisin, niin hän ei olis jättänyt mua. Mutta mähän tein niin helvetisti, alusta asti hartiavoimin töitä, että hän rakastais mua. Muutuin joksikin muuksi mitä oikeasti olen, vain siksi, että hän rakastaisi. Ja lopulta vieläkään en tiedä mitä hän minussa rakasti. Enkö vaan pysty vastaanottamaan rakkautta vai oliko se haavekuva, jota hänkin rakasti? Siksikö en tuntenut minuun kohdistuvaa rakkautta, kun se ei oikeasti kohdistunut minuun?
Mistä minä tiedän.
Olis tehnyt mieli rikkoa ja hajottaa jotain, kun kävelin kotiin. Tehdä jotain konkreettista. Mä en vaan voi uskoa, että tässä kävi näin. Kuluuko 9kk ja heillä on siellä lintukodossa uusi nyytti?
Onneksi en vietä tätä iltaa yksin. Ei tällaisia tunteita ole tervettä kohdata yksin.
Mitä mä teen? Miten jatkan tästä eteenpäin? Mitä syytä mulla on elää, kun mun unelmani on multa riistetty.
Sillä naisella ei ole oikeutta saada mun lapseni ihailua. Tulla hänen elämäänsä. En vaan voi hyväksyä sitä. Mutta pakkohan mun on. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.
Hitto, että sattuu. Lähden tästä nyt illanviettoon ja yritän selvitä näistä hirvittävistä tunteista.
Kaikista pahimmalta ehkä sekin tuntui, kun eksäni vaikutti niin seesteiseltä.
torstai 5. joulukuuta 2013
Kiitollisuuden aiheet
Seuraamassani blogissa http://joogajuttuja.blogspot.fi/ oli tänään vastattu haasteeseen ja kirjattu 10 asiaa, joista on kiitollinen tai iloinen.
Minä myös pyytämättä ajattelin tämän tehdä tälle päivälle. Sydän on hirmu kipeä ja olen itkenyt eilisillan ja valvonut viime yön. Eksäni kertoi tapailleensa jo jonkin aikaa uutta naista ja haluaa meidän lapsemme tälle uudelle tuttavuudelle esitellä. En vaan kestä ajatusta. Näin heistä tavallaan myös yhdessä otettuja kuvia facessa ja todellisuus iski vasten kasvoja kovaa. Näin niissä kuvissa minut eksäni kanssa silloin ensimmäisinä kuukausina. Niin täynnä rakkautta ja kiintymystä ja koko ajan halusi olla vaan kiinni toisessa ihmisessä. Kuitenkin mulla on takataskussani se toinen todellisuus ja tiedän miten meidän kävi silti. Vaikka alku olikin hengenpysäyttävää täydellistä rakkautta (luultavasti siis huumaa ja himoa), niin arjen eläminen hänen kanssaan oli kuitenkin ihan kamalaa. Tai me yhdessä. Mistä minä tiedän, vaikka hän onnistuisi tämän uuden kanssa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että näin itseni niissä kuvissa. Ja käsittelyssä siis on nyt ne meidän yhdessäolon ensihetket, kun kaikki oli vaaleanpunaista. Mikään paha ei pystynyt koskettamaan tai tavoittamaan. Vaikka se oli heti ensimmäisestä illasta läsnä, minä en sitä vaan halunnut nähdä tai uskoa.
Kuitenkin tästä aasinsillalla niihin kiitollisuuden aiheisiin. Mikään ei ole parempi hetki muistaa kiittää, kun sattuu ja tuntuu, että maailma räjähtää ympärillä.
1. Olen siitä kiitollinen, että mulla on lapseni kanssa oma ja kaunis koti. Jossa elelee vain minun ja lapseni energiat. Mitään mustaa ja raskasta en tänne aio päästää <3
2. Tämänpäiväisestä lumisateesta.
3. Musiikista. Ja siitä, että olen löytänyt oman musiikkini siitäkin huolimatta, että se on sellaista, jota mun ystävät ei kuuntele. Se on siis mua itseäni.
4. Työstä. Luulen, että saan toteutettua tämän hetkiset haaveeni.
5. Ajasta. Siitä, että sitä on ja saan parannella itseäni rauhassa kotona, yksin.
6. Uudesta ihmisestä, joka tuli enkelinä elämääni, kun rakas ystäväni muutti toiseen kaupunkiin.
7. Myös kaikista ihmisistä, jotka ovat elämässäni ja välittävät. Joiden kanssa voi jakaa asioita. Ilman näitä linkkejä en selviäisi, vaikka vaikein työ tehdäänkin omassa sisimmässä.
8. Siitä, kun sain auttaa ystävääni tänään.
9. Siitä, kun aamulla vein lapsen joulutapahtumaan ja hän oli niin innoissaan :) <3
10. Siitä, että luin facesta tänään tällaisen:
"An emotion is only an emotion. It’s just a small part of your whole being. You are much more than your emotion. An emotion comes, stays for a while, and goes away, just like a storm. If you’re aware of that, you won’t be afraid of your emotions."
~Thich Nhat Hanh~
Se on hätkähdyttävää, että tällaistakaan asiaa en ole aiemmin tajunnut. Kuinka lohduttavaa. Ja siitä aloinkin itse miettimään ajatusta eteenpäin ja nyt aluksi ainakin sain kiinni siitä, että masennus vissiin tulee siitä, kun niitä tunteita ei uskalla tuntea. Meinaan vaan, että masennushan voi vaan jatkua ja jatkua ja jatkua... että siihen ei kyllä päde tuo, että se väistyisi kuin myrsky.
Loppuun vielä kappale, joka tänään puhuttelee minua:
Suvi Teräsniska: Pohjantuuli
Rakkautta ja valoa <3
Minä myös pyytämättä ajattelin tämän tehdä tälle päivälle. Sydän on hirmu kipeä ja olen itkenyt eilisillan ja valvonut viime yön. Eksäni kertoi tapailleensa jo jonkin aikaa uutta naista ja haluaa meidän lapsemme tälle uudelle tuttavuudelle esitellä. En vaan kestä ajatusta. Näin heistä tavallaan myös yhdessä otettuja kuvia facessa ja todellisuus iski vasten kasvoja kovaa. Näin niissä kuvissa minut eksäni kanssa silloin ensimmäisinä kuukausina. Niin täynnä rakkautta ja kiintymystä ja koko ajan halusi olla vaan kiinni toisessa ihmisessä. Kuitenkin mulla on takataskussani se toinen todellisuus ja tiedän miten meidän kävi silti. Vaikka alku olikin hengenpysäyttävää täydellistä rakkautta (luultavasti siis huumaa ja himoa), niin arjen eläminen hänen kanssaan oli kuitenkin ihan kamalaa. Tai me yhdessä. Mistä minä tiedän, vaikka hän onnistuisi tämän uuden kanssa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että näin itseni niissä kuvissa. Ja käsittelyssä siis on nyt ne meidän yhdessäolon ensihetket, kun kaikki oli vaaleanpunaista. Mikään paha ei pystynyt koskettamaan tai tavoittamaan. Vaikka se oli heti ensimmäisestä illasta läsnä, minä en sitä vaan halunnut nähdä tai uskoa.
Kuitenkin tästä aasinsillalla niihin kiitollisuuden aiheisiin. Mikään ei ole parempi hetki muistaa kiittää, kun sattuu ja tuntuu, että maailma räjähtää ympärillä.
1. Olen siitä kiitollinen, että mulla on lapseni kanssa oma ja kaunis koti. Jossa elelee vain minun ja lapseni energiat. Mitään mustaa ja raskasta en tänne aio päästää <3
2. Tämänpäiväisestä lumisateesta.
3. Musiikista. Ja siitä, että olen löytänyt oman musiikkini siitäkin huolimatta, että se on sellaista, jota mun ystävät ei kuuntele. Se on siis mua itseäni.
4. Työstä. Luulen, että saan toteutettua tämän hetkiset haaveeni.
5. Ajasta. Siitä, että sitä on ja saan parannella itseäni rauhassa kotona, yksin.
6. Uudesta ihmisestä, joka tuli enkelinä elämääni, kun rakas ystäväni muutti toiseen kaupunkiin.
7. Myös kaikista ihmisistä, jotka ovat elämässäni ja välittävät. Joiden kanssa voi jakaa asioita. Ilman näitä linkkejä en selviäisi, vaikka vaikein työ tehdäänkin omassa sisimmässä.
8. Siitä, kun sain auttaa ystävääni tänään.
9. Siitä, kun aamulla vein lapsen joulutapahtumaan ja hän oli niin innoissaan :) <3
10. Siitä, että luin facesta tänään tällaisen:
"An emotion is only an emotion. It’s just a small part of your whole being. You are much more than your emotion. An emotion comes, stays for a while, and goes away, just like a storm. If you’re aware of that, you won’t be afraid of your emotions."
~Thich Nhat Hanh~
Se on hätkähdyttävää, että tällaistakaan asiaa en ole aiemmin tajunnut. Kuinka lohduttavaa. Ja siitä aloinkin itse miettimään ajatusta eteenpäin ja nyt aluksi ainakin sain kiinni siitä, että masennus vissiin tulee siitä, kun niitä tunteita ei uskalla tuntea. Meinaan vaan, että masennushan voi vaan jatkua ja jatkua ja jatkua... että siihen ei kyllä päde tuo, että se väistyisi kuin myrsky.
Loppuun vielä kappale, joka tänään puhuttelee minua:
Suvi Teräsniska: Pohjantuuli
Rakkautta ja valoa <3
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Epätietoisuutta
Eipä ole oikein viime päivinä runosuoni kukkinut, kun on ollut niin sekavat fiilikset. Yh-viikonlopusta selvitty. Huomenna taas töihin ja lapsonen tarhaan.
Kävin treffeillä lauantaina. Ne oli kyllä melko onnistuneet :) 3 tuntia hurahti kuin siivillä kävellessä, kahvitellessa ja jutellessa. Edelleen sama fiilis, hänen kanssaan varmaan pystyy puhumaan asiasta kuin asiasta. Lapsen isälle toivoteltu isänpäivät hyvässä hengessä. Tällä kertaa haluan, että olemme eksän kanssa ystäviä. Tai että välimme ovat siis hyvät, jo lapsenkin takia. Ajatuksena se ei ole kauhean helppoa, koska peilaan edelliseen eroon pitkästä suhteesta jolloin en voinut ajatellakaan, että olisimme enää ystäviä keskenämme. En siis edelleenkään halua olla kyseisen ihmisen ystävä tai edes missään tekemisissä hänen kanssaan. Tällä kertaa kuitenkin yritän irrottautumista rakkaudella. Toki suhdekin oli hyvin erilainen, että en kanna niin sanotusti kaunaa lapsen isälle. Ymmärrän sen, että meidän suhteesta ei vaan tullut mitään. Vaikka yritettiin ja käytiin terapiassakin puimassa useaan otteeseen juttuja.
Toki menen asioiden edelle ja mietin, että mitä se sitten on, kun toinen tai molemmat löytää uuden kumppanin. Kuinka vaikeita tunteita sitten käyn läpi, kun näen eksän onnellisena jonkun toisen kanssa? Silloin täytyy vaan ajatella tiukasti faktoja ja kerrasta toiseen palauttaa omaan mieleen, että miksi se ei meidän välillämme toiminut. Ja vaikka eksä nyt kunnostautuisikin ja olisi ottanut opikseen joistain asioista, niin ei hän täysin muutu. Kyllä hän osaltaan samoja ongelmia kantaa seuraavaan suhteeseen... niin kuin minäkin.
Se mitä olen oppinut viime vuosina hiukan on asennetta luottaa siihen, että elämä kantaa. Tiettyjä asioita en voi pakottaa, täytyy vaan heittäytyä virtaan ja katsoa mitä tuleman pitää.
Ennen en osannut tätä taitoa ollenkaan. Vieläkään en ole mikään pro, mutta olen oppinut. Ainakin sen, että jollei joku asia mene niin kuin haluaisin, niin luultavasti sen ei olekaan tarkoitus mennä niin. Siinä vaiheessa täytyy hengittää syvään, nukkua yön yli ja katsoa mitä huomisella on tarjottavana. Myös se, että mitään me emme tässä elämässä pysty hallitsemaan on ollut iso oppiläksy. Kuitenkin ympäristöstämme tulevat viestit antavat vahvistusta sille, että pystymme hallitsemaan kaiken. Vaikka näin todellisuudessa ei ole. Se on harhaa ja luomme valheellista turvallisuudentunnetta.
Mulla on työ/opiskelu-kuviot aika auki suorittamani elämänmuutoksen jälkeen. Ja nyt oon vähän niin kuin odottavalla kannalla, että josko jostain päin tulisi jotain vinkkiä mitä nyt. Yritin tuossa yhtä juttua, mutten sitä pystynytkään viemään loppuun asti muutamasta asiasta johtuen. Tämä sai miettimään, että halusinko sitten kuitenkaan aidosti tavoittelemaani asiaa, kun luovutin niin helpolla.
Uskon siihen, että asiat selkiytyy. Löydän sen oman suunnan. Mutta koska, sitä en tiedä.
Rauhaa ja rakkautta, rauhallista yötä <3
Kävin treffeillä lauantaina. Ne oli kyllä melko onnistuneet :) 3 tuntia hurahti kuin siivillä kävellessä, kahvitellessa ja jutellessa. Edelleen sama fiilis, hänen kanssaan varmaan pystyy puhumaan asiasta kuin asiasta. Lapsen isälle toivoteltu isänpäivät hyvässä hengessä. Tällä kertaa haluan, että olemme eksän kanssa ystäviä. Tai että välimme ovat siis hyvät, jo lapsenkin takia. Ajatuksena se ei ole kauhean helppoa, koska peilaan edelliseen eroon pitkästä suhteesta jolloin en voinut ajatellakaan, että olisimme enää ystäviä keskenämme. En siis edelleenkään halua olla kyseisen ihmisen ystävä tai edes missään tekemisissä hänen kanssaan. Tällä kertaa kuitenkin yritän irrottautumista rakkaudella. Toki suhdekin oli hyvin erilainen, että en kanna niin sanotusti kaunaa lapsen isälle. Ymmärrän sen, että meidän suhteesta ei vaan tullut mitään. Vaikka yritettiin ja käytiin terapiassakin puimassa useaan otteeseen juttuja.
Toki menen asioiden edelle ja mietin, että mitä se sitten on, kun toinen tai molemmat löytää uuden kumppanin. Kuinka vaikeita tunteita sitten käyn läpi, kun näen eksän onnellisena jonkun toisen kanssa? Silloin täytyy vaan ajatella tiukasti faktoja ja kerrasta toiseen palauttaa omaan mieleen, että miksi se ei meidän välillämme toiminut. Ja vaikka eksä nyt kunnostautuisikin ja olisi ottanut opikseen joistain asioista, niin ei hän täysin muutu. Kyllä hän osaltaan samoja ongelmia kantaa seuraavaan suhteeseen... niin kuin minäkin.
Se mitä olen oppinut viime vuosina hiukan on asennetta luottaa siihen, että elämä kantaa. Tiettyjä asioita en voi pakottaa, täytyy vaan heittäytyä virtaan ja katsoa mitä tuleman pitää.
Ennen en osannut tätä taitoa ollenkaan. Vieläkään en ole mikään pro, mutta olen oppinut. Ainakin sen, että jollei joku asia mene niin kuin haluaisin, niin luultavasti sen ei olekaan tarkoitus mennä niin. Siinä vaiheessa täytyy hengittää syvään, nukkua yön yli ja katsoa mitä huomisella on tarjottavana. Myös se, että mitään me emme tässä elämässä pysty hallitsemaan on ollut iso oppiläksy. Kuitenkin ympäristöstämme tulevat viestit antavat vahvistusta sille, että pystymme hallitsemaan kaiken. Vaikka näin todellisuudessa ei ole. Se on harhaa ja luomme valheellista turvallisuudentunnetta.
Mulla on työ/opiskelu-kuviot aika auki suorittamani elämänmuutoksen jälkeen. Ja nyt oon vähän niin kuin odottavalla kannalla, että josko jostain päin tulisi jotain vinkkiä mitä nyt. Yritin tuossa yhtä juttua, mutten sitä pystynytkään viemään loppuun asti muutamasta asiasta johtuen. Tämä sai miettimään, että halusinko sitten kuitenkaan aidosti tavoittelemaani asiaa, kun luovutin niin helpolla.
Uskon siihen, että asiat selkiytyy. Löydän sen oman suunnan. Mutta koska, sitä en tiedä.
Rauhaa ja rakkautta, rauhallista yötä <3
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Mitähän se rakkaus on?
Paljon oon sitä viime päivinä miettinyt, että mitähän se rakkaus sitten on? Olenko koskaan rakastanut - öö ketään? No kyllä se tunne jota tuntee omaa lastaan kohtaan on jotain mitä ei tunne mitään muuta kohtaan. Aivan ainutlaatuista.
Mutta se rakkaus, toiseen aikuiseen ihmiseen, mieheen. Kun me eksän kanssa tavattiin oli se rakkautta ensi silmäyksellä. Jalat alta, sukat pyöri jaloissa ja kaikki oli niin jännittävää ja kaiken valtaavaa. Muistan vieläkin sen tunteen. Ja se ilo, kun sai tunteilleen vastakaikua. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun näin hänet ensi kertaa. Tuntui kuin olisin nähnyt suoraan hänen sydämeensä ja aurinko ja valon aura leijui koko olemuksen ympärillä. Miten sellaiseen voisi olla rakastumatta?
Niin kaunis ihminen ja silloin varmaan kuvittelin myös, että avoin.
Alkuajat oli pelkkää euforiaa, vaaleanpunaiset lasit päässä ja meillä oli paljon yhteisiä juttuja. Aina odotti tosi paljon, että näkee toisen. Aiemmissa suhdeyrityksissä mulle monesti tuli se olo alun jälkeen, etten enää halua nähdä toista. Ei ollut vaan sitä kipinää.
Hänen kanssaan oli, eikä se kipinä koskaan kuollut. Se itseasiassa elää edelleen. Mutta siitä pääsemmekin siihen elämän elämiseen. Jos elämä on jatkuvassa jännityksessä elämistä niin se on hurjan kuluttavaa. Rauhan kokemusten jakamisesta ei sitten tullutkaan mitään.
Mä olin lopulta niin lujilla, että sairastuin. Siitä ehkä joskus lisää.
Mutta rakkaudesta mun piti puhua. Olen aina yhdistänyt rakkauden vahvoihin tunteisiin. Mitä enemmän draamaa ja hankaluuksia niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä tosirakkautta!
Sen täytyy tuntua joltakin.
Koska tämä viimeisin suhteeni tuntui elämäni rakkaudelta, niin kuitenkin mun täytyy tulla siihen lopputulokseen, että se ei ollut rakkautta, koska se ei kestänyt. Kuka sen sitten selittää mikä se on se tunne, joka hitsaa kaksi ihmistä yhteen ja tuntuu kuin sielut puhuisivat yhtä säveltä? Rakkautta, joka on elossa, kun olosuhteet ovat oikeat. Ja kun ne eivät ole "rakkaus" kuolee.
Minä en tiedä kuka olen. Joku muu suhteen alkaessa. Suhteen edetessä aloin kuoria kerroksiani kuin sipulia huomatakseni, että mitään suhdetta ei enää ollutkaan, kun aloin olemaan enemmän oma itseni. Sitä on todella vaikea sanoin selittää, että miltä se tuntuu, kun toinen ei vaan näe sinua. Näe sinun iloasi, joka on hento kuin mullasta nouseva uusi verso. Niin vaaleanvihreä, että tarkasti saa katsoa, jotta edes sen värin näkee. Kun ilon pitäisi olla näkyvää, räiskyvää, joka tuutista huutavaa. Entä jos se onkin rauhallista pysähtymistä ja elämän ihmettelyä. Sen seuraamista, kun sadepisara tipahtaa lehdeltä maahan ja mihin se pisara sitten vieriikään. Niin hiljaista iloa, että täytyy olla täysin hiljaa, että sen kuulee. Jollei tällaista iloa näe eikä kuule, tuomio on yhtä kuin, että sinä olet iloton. Harmaa, musta möhkäle, joka on vaan täynnä surua ja ahdistusta. Mutta eihän se ole koko totuus!
Rakkaus. Ehdoton rakkaus. Voi rakkaus <3
Mutta se rakkaus, toiseen aikuiseen ihmiseen, mieheen. Kun me eksän kanssa tavattiin oli se rakkautta ensi silmäyksellä. Jalat alta, sukat pyöri jaloissa ja kaikki oli niin jännittävää ja kaiken valtaavaa. Muistan vieläkin sen tunteen. Ja se ilo, kun sai tunteilleen vastakaikua. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun näin hänet ensi kertaa. Tuntui kuin olisin nähnyt suoraan hänen sydämeensä ja aurinko ja valon aura leijui koko olemuksen ympärillä. Miten sellaiseen voisi olla rakastumatta?
Niin kaunis ihminen ja silloin varmaan kuvittelin myös, että avoin.
Alkuajat oli pelkkää euforiaa, vaaleanpunaiset lasit päässä ja meillä oli paljon yhteisiä juttuja. Aina odotti tosi paljon, että näkee toisen. Aiemmissa suhdeyrityksissä mulle monesti tuli se olo alun jälkeen, etten enää halua nähdä toista. Ei ollut vaan sitä kipinää.
Hänen kanssaan oli, eikä se kipinä koskaan kuollut. Se itseasiassa elää edelleen. Mutta siitä pääsemmekin siihen elämän elämiseen. Jos elämä on jatkuvassa jännityksessä elämistä niin se on hurjan kuluttavaa. Rauhan kokemusten jakamisesta ei sitten tullutkaan mitään.
Mä olin lopulta niin lujilla, että sairastuin. Siitä ehkä joskus lisää.
Mutta rakkaudesta mun piti puhua. Olen aina yhdistänyt rakkauden vahvoihin tunteisiin. Mitä enemmän draamaa ja hankaluuksia niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä tosirakkautta!
Sen täytyy tuntua joltakin.
Koska tämä viimeisin suhteeni tuntui elämäni rakkaudelta, niin kuitenkin mun täytyy tulla siihen lopputulokseen, että se ei ollut rakkautta, koska se ei kestänyt. Kuka sen sitten selittää mikä se on se tunne, joka hitsaa kaksi ihmistä yhteen ja tuntuu kuin sielut puhuisivat yhtä säveltä? Rakkautta, joka on elossa, kun olosuhteet ovat oikeat. Ja kun ne eivät ole "rakkaus" kuolee.
Minä en tiedä kuka olen. Joku muu suhteen alkaessa. Suhteen edetessä aloin kuoria kerroksiani kuin sipulia huomatakseni, että mitään suhdetta ei enää ollutkaan, kun aloin olemaan enemmän oma itseni. Sitä on todella vaikea sanoin selittää, että miltä se tuntuu, kun toinen ei vaan näe sinua. Näe sinun iloasi, joka on hento kuin mullasta nouseva uusi verso. Niin vaaleanvihreä, että tarkasti saa katsoa, jotta edes sen värin näkee. Kun ilon pitäisi olla näkyvää, räiskyvää, joka tuutista huutavaa. Entä jos se onkin rauhallista pysähtymistä ja elämän ihmettelyä. Sen seuraamista, kun sadepisara tipahtaa lehdeltä maahan ja mihin se pisara sitten vieriikään. Niin hiljaista iloa, että täytyy olla täysin hiljaa, että sen kuulee. Jollei tällaista iloa näe eikä kuule, tuomio on yhtä kuin, että sinä olet iloton. Harmaa, musta möhkäle, joka on vaan täynnä surua ja ahdistusta. Mutta eihän se ole koko totuus!
Rakkaus. Ehdoton rakkaus. Voi rakkaus <3
maanantai 4. marraskuuta 2013
Vastavuoroisuus
Mitä on vastavuoroisuus? Erilaisille ihmisille ilmeisesti eri asioita.
Tuntuu, että hakkaan päätäni seinään ihmissuhteissa. Mitä on ystävyys? Erilaisille ihmisille ilmeisesti eri asioita.
Kerrasta toiseen sama teema toistuu elämässäni. Tapaan ihmisen (sanotaan naispuoleisen, koska siitä haluan puhua). Alussa toinen osapuoli saattaa olla hyvinkin innokas tapaamaan. Sitten jonkun ajan päästä huomaan, että hei sehän olenkin minä, joka ehdottaa tapaamista. Ja jollen sitä tee, niin ihminen saattaa kadota lopullisesti elämästäni. Ja ei, en koe roikkuvani sillä temmolla, että soittelisin päivittäin, tykittäisin jatkuvasti viestein - ei sinne päinkään. Ja vastapuolella on myös ollut sama kaipuu, ystävän tarve.
Mä en oikein keksi mitään muuta selitystä tähän, että tämäkin johtuu jotenkin mun taipumuksestani rakentaa suhteita luoksepääsemättömien ihmisten kanssa.
En kyllä ymmärrä tätä asiaa ollenkaan.
Ja henkisessä mielessähän tässä on ihan selvä teema. Jotain mitä mun pitäisi ymmärtää. Koska sitä vuodesta toiseen roikotetaan mun silmien edessä ja mua yritetään saada aukaisemaan silmäni, ja näkemään. En ymmärrä henkisen kasvamisen viestiä.
Mulla on ehkä yksi ihminen tällä hetkellä sellainen, josta voin mennä takuuseen. Ja jos hän alkaisikin yhtäkkiä käyttäytymään jotenkin oudosti, pystyisin sitä suoraan häneltä kysymään. Onnellinenhan olen, että edes yksi. Mutta jotenkin karmivalta se tuntuu, että kaikki on yhden kortin varassa.
Tähän samaan teemaan liittyy luottamus. Mitä se on? Erilaisille ihmisille ilmeisesti eri asioita. Luottamus siitä, että me ollaan ystäviä ja jollei huomenna enää oltaiskaan, niin siitä voitaisiin aikuisina puhua. Ja päästää menemään - let go!
Onko niin, että sitten kun en enää ollenkaan kaipaa ystävää esimerkiksi pojalleni, sellainen voi tulla? Vaadinko liikaa, mielestäni en. Enkö vaan tunnista oikeita ihmisiä, enkö näe heitä?
Tuntuu, että hakkaan päätäni seinään ihmissuhteissa. Mitä on ystävyys? Erilaisille ihmisille ilmeisesti eri asioita.
Kerrasta toiseen sama teema toistuu elämässäni. Tapaan ihmisen (sanotaan naispuoleisen, koska siitä haluan puhua). Alussa toinen osapuoli saattaa olla hyvinkin innokas tapaamaan. Sitten jonkun ajan päästä huomaan, että hei sehän olenkin minä, joka ehdottaa tapaamista. Ja jollen sitä tee, niin ihminen saattaa kadota lopullisesti elämästäni. Ja ei, en koe roikkuvani sillä temmolla, että soittelisin päivittäin, tykittäisin jatkuvasti viestein - ei sinne päinkään. Ja vastapuolella on myös ollut sama kaipuu, ystävän tarve.
Mä en oikein keksi mitään muuta selitystä tähän, että tämäkin johtuu jotenkin mun taipumuksestani rakentaa suhteita luoksepääsemättömien ihmisten kanssa.
En kyllä ymmärrä tätä asiaa ollenkaan.
Ja henkisessä mielessähän tässä on ihan selvä teema. Jotain mitä mun pitäisi ymmärtää. Koska sitä vuodesta toiseen roikotetaan mun silmien edessä ja mua yritetään saada aukaisemaan silmäni, ja näkemään. En ymmärrä henkisen kasvamisen viestiä.
Mulla on ehkä yksi ihminen tällä hetkellä sellainen, josta voin mennä takuuseen. Ja jos hän alkaisikin yhtäkkiä käyttäytymään jotenkin oudosti, pystyisin sitä suoraan häneltä kysymään. Onnellinenhan olen, että edes yksi. Mutta jotenkin karmivalta se tuntuu, että kaikki on yhden kortin varassa.
Tähän samaan teemaan liittyy luottamus. Mitä se on? Erilaisille ihmisille ilmeisesti eri asioita. Luottamus siitä, että me ollaan ystäviä ja jollei huomenna enää oltaiskaan, niin siitä voitaisiin aikuisina puhua. Ja päästää menemään - let go!
Onko niin, että sitten kun en enää ollenkaan kaipaa ystävää esimerkiksi pojalleni, sellainen voi tulla? Vaadinko liikaa, mielestäni en. Enkö vaan tunnista oikeita ihmisiä, enkö näe heitä?
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Mantraa ja rakkautta
Kävin laulelemassa Kirtan-illassa. Melkein ensimmäistä kertaa. Siellä kyllä tajusin, että oonhan mä ennenkin tätä tehnyt :) Jotain hyvin rakkaudellista se mussa avasi kaikkien muiden tänään tapahtuneiden kohtaamisten lisäksi. Nyt tuntuu, että pakahdun rakkaudesta ympäröivää todellisuutta kohtaan. Ja ajatus juoksee niin nopeasti ettei tästä kirjoittamisesta meinaa tulla mitään, kun sormet ei pysy mukana. Kun kerran kirjoittelen tällä hienolla 2-sormijärjestelmällä. Pitäisköhän opetella se 10-sorminen? Helpottais ainakin huomattavasti tätä kirjoittamista.
Mun piti mennä tänään treffeille, mutten uskaltanut. Ollaan jonkun aikaa kirjoiteltu toisen osapuolen kanssa. Syvällisiä. No uskaltauduin kuitenkin sitten soittamaan hänelle. Ja sehän kannatti. Oli hyvät keskustelut. Ja sellainen tunne jäi puseroon, että ei taida olla sellaista asiaa, josta tuon ihmisen kanssa ei voisi puhua.
Nautin yksinolosta, kun poika on vielä isällään. Ja kuuntelen musiikkia, mitä olenkin kovasti tehnyt tänä viikonloppuna. Jenni Vartiaista, Chisua (mulle uus tuttavuus, mut kolahti aika kovaa nyt), Jesse Kaikurantaa ja muutakin.. tietty katselin Vain elämää myös perjantaina. Ja paljon oon myös itkenyt. Hyvä niin, keho ja mieli puhdistuu. Silloin kun on suruaika niin silloin saa surra.
Mantrailun jälkeen mua kyllä nyt lähinnä hymyilyttää :)
Laitan tähän vielä Ulrich Schafferin runon, joka äsken löysi minut. Olen aiemminkin törmännyt saman henkilön runoihin ja aina ne on puhutelleet vahvasti, kuten myös nyt :)
Olkaa hyvä:
Mun piti mennä tänään treffeille, mutten uskaltanut. Ollaan jonkun aikaa kirjoiteltu toisen osapuolen kanssa. Syvällisiä. No uskaltauduin kuitenkin sitten soittamaan hänelle. Ja sehän kannatti. Oli hyvät keskustelut. Ja sellainen tunne jäi puseroon, että ei taida olla sellaista asiaa, josta tuon ihmisen kanssa ei voisi puhua.
Nautin yksinolosta, kun poika on vielä isällään. Ja kuuntelen musiikkia, mitä olenkin kovasti tehnyt tänä viikonloppuna. Jenni Vartiaista, Chisua (mulle uus tuttavuus, mut kolahti aika kovaa nyt), Jesse Kaikurantaa ja muutakin.. tietty katselin Vain elämää myös perjantaina. Ja paljon oon myös itkenyt. Hyvä niin, keho ja mieli puhdistuu. Silloin kun on suruaika niin silloin saa surra.
Mantrailun jälkeen mua kyllä nyt lähinnä hymyilyttää :)
Laitan tähän vielä Ulrich Schafferin runon, joka äsken löysi minut. Olen aiemminkin törmännyt saman henkilön runoihin ja aina ne on puhutelleet vahvasti, kuten myös nyt :)
Olkaa hyvä:
lauantai 2. marraskuuta 2013
Harmaata
Koska kirjoittaminen on mulle aina ollut luonteva tapa ilmaista itseäni, niin aloitetaan sitten.
Sain kimmoikkeen tähän kirjoittamiseen blogista, jota hiljattain tässä luin. Huomasin, kuinka antoisaa on lukea kirjoitusta, jonka olisin voinut ihan yhtä lailla minä kirjoittaa. Niin tuttuja ajatuksia siinä itselleni oli. Kynnys on melko korkea itselle laittaa tätä kaikkien luettavaksi. Tokihan voisin tämän suljetuksikin asettaa, ettei kukaan pääsisi lukemaan kirjoituksiani. Mutta sitten taas en koe, että se olisi blogi. Ja jos kuitenkin joku joskus saisi vahvistusta omille ajatuksilleen ja pystyisi peilaamaan itseään tästä.
Värien kokeminen miellyttävänä tai inhokkina vaihtelee mulla ajan saatossa. Kehoni ja mieleni selkeästi kutsuu luokseen tiettyinä ajankohtina tiettyjä värejä. Eheytyäkseen tai suojellakseen herkkää kohtaa kehossa, joka kulloinkin kaipaa suojelusta. Myös vahvistaakseen joitain ominaisuuksia itsessään. Nyt lähiaikoina violetti on puhutellut ja siksi blogissa siis tämä värimaailma. Viime vuosien aikana olen kokenut metamorfoosin mustasta maailmasta värien maailmaan. Värien maailma on tuonut mukanaan mulle vähän oudompiakin sävyjä, joista en aikaisemmin ole niinkään välittänyt. Osittain niitä vanhoja, jo ihan lapsuudestakin tuttuja, jotka haluavat tulla takaisin. No nyt kuitenkin violetissa. Kun viime viikolla kävin sovittamassa uusia silmälaseja optikko kommentoi, että violetti on älykkyyden väri. No violetteja laseja en sitten kuitenkaan ottanut, kun sävy kasvojani vasten tuntui liian kylmältä. Mutta mukava tietää, että älykkyys haluaa löytää luokseni :)
Olen hiljattain eronnut oman mittapuuni mukaan pitkästä suhteesta. Ja se onkin yksi syy miksi aloitin tämän blogin. Mulla on palava tarve heittäytyä uuteen suhteeseen nuolemaan haavojani ja päästä paijattavaksi sekä paranemaan menneistä pettymyksistä sekä suuresta surusta. Mutta eilen mulle tuli suuri oivallus tai viha tai ihan miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, että en enää tekisi niin. Olen aina tehnyt niin. Vanha suhde loppuu, hyppään uuteen syliin korjattavaksi. Ja kierre jatkuu. Nyt haluaisin kerrankin parantua ja ottaa uuden mahdollisen suhteen vastaan sitten, kun mulla on jotain tarjottavaa.
Olen henkinen ja syvällinen ihminen. Jostain syystä mun on kuitenkin ollut vaikeaa löytää samanhenkisiä ihmisiä tässä elämässä mitenkään suurina määrinä. Ollaanko me niin harvassa vai mikä on se syy, että hyvin harvakseltaan tapaan itseni kaltaisia ihmisiä? Tokihan niitä on löytynyt ja ehkä määrällisesti enemmän nyt kun tiedostan enemmän millainen itse olen. Mutta silti vuosikausia nuorempana tunsin, että olin vaan niin kauhean yksin.
Haluan vielä kirjoittaa siitä asiasta, joka sai mut kirjoittamaan tästä toisesta blogista inspiroituneena. Kyse on ihmisten sulkeutuneisuudesta. Lapsuuden haavoista, jotka muodostavat tunnelukkoja ja blokkeja ja muureja toisen ihmisen tulla aidosti lähelle. Mulla oli isot ja vahvat suojamuurit vuosia ympärilläni. Ja vedin/vedän puoleeni sellaisia ihmisiä, joilla on vaikeuksia tunteiden käsittelyn ja hallinnan kanssa sekä niiden tunnistamisessa itsessään. En ole muunmuassa koskaan ollut seurustelusuhteessa, jossa olisi pystytty rakentavasti riitelemään. Itse pelkään niin paljon hylätyksi tulemista, että vältän riitoja ja konflikteja viimeiseen asti miellyttämällä, uhrautumalla ja alistumalla. Sitten jos ja kun niitä riitoja tulee, niin kumppanini ovat olleet kykenemättömiä aitoon kohtaamiseen tässä vaiheessa. He joko nousevat tilanteen yläpuolelle heittämällä koko jutun vitsiksi, nauravat mulle/itselleen ja haluavat mahdollisesti alistaa ja nöyryyttää mun kokemat tunteet pelkästään siitä ilosta, että minä tunnen sellaisia tunteita. Toinen vastaantullut tapa on täysi hiljaisuus tai mykkäkoulu. Kun tässä viimeisimmässä suhteessa aloin nostamaan kipeitä asioita pöydälle ja pakottamaan vastapuolta puhumaan ja avautumaan... niin lopputuloksena on taas ero. Vastapuoli ei sitä kestänyt. Ja erotessamme sanoikin, että hän on niin kyllästynyt puhumaan. Että kun joskus saisi olla vaan rauhassa. Kuitenkaan hänen kipukohdistaan mulla ei ole kuin omia arvailuja, koska hän ei niitä itsessään tunnistanut, niitä ei ollut olemassa.
Tässä nyt sit ollaan ja katselen elämää eteenpäin niin josko tällä kertaa osaisin valita toisin ja päätyä siihen lopputulokseen mitä aidosti haluan. Tasapainoista perhettä, missä molempien on hyvä ja mukava olla. Eiköhän tämä riitä näin ens alkuun. Jatkoa seuraa :)
Sain kimmoikkeen tähän kirjoittamiseen blogista, jota hiljattain tässä luin. Huomasin, kuinka antoisaa on lukea kirjoitusta, jonka olisin voinut ihan yhtä lailla minä kirjoittaa. Niin tuttuja ajatuksia siinä itselleni oli. Kynnys on melko korkea itselle laittaa tätä kaikkien luettavaksi. Tokihan voisin tämän suljetuksikin asettaa, ettei kukaan pääsisi lukemaan kirjoituksiani. Mutta sitten taas en koe, että se olisi blogi. Ja jos kuitenkin joku joskus saisi vahvistusta omille ajatuksilleen ja pystyisi peilaamaan itseään tästä.
Värien kokeminen miellyttävänä tai inhokkina vaihtelee mulla ajan saatossa. Kehoni ja mieleni selkeästi kutsuu luokseen tiettyinä ajankohtina tiettyjä värejä. Eheytyäkseen tai suojellakseen herkkää kohtaa kehossa, joka kulloinkin kaipaa suojelusta. Myös vahvistaakseen joitain ominaisuuksia itsessään. Nyt lähiaikoina violetti on puhutellut ja siksi blogissa siis tämä värimaailma. Viime vuosien aikana olen kokenut metamorfoosin mustasta maailmasta värien maailmaan. Värien maailma on tuonut mukanaan mulle vähän oudompiakin sävyjä, joista en aikaisemmin ole niinkään välittänyt. Osittain niitä vanhoja, jo ihan lapsuudestakin tuttuja, jotka haluavat tulla takaisin. No nyt kuitenkin violetissa. Kun viime viikolla kävin sovittamassa uusia silmälaseja optikko kommentoi, että violetti on älykkyyden väri. No violetteja laseja en sitten kuitenkaan ottanut, kun sävy kasvojani vasten tuntui liian kylmältä. Mutta mukava tietää, että älykkyys haluaa löytää luokseni :)
Olen hiljattain eronnut oman mittapuuni mukaan pitkästä suhteesta. Ja se onkin yksi syy miksi aloitin tämän blogin. Mulla on palava tarve heittäytyä uuteen suhteeseen nuolemaan haavojani ja päästä paijattavaksi sekä paranemaan menneistä pettymyksistä sekä suuresta surusta. Mutta eilen mulle tuli suuri oivallus tai viha tai ihan miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, että en enää tekisi niin. Olen aina tehnyt niin. Vanha suhde loppuu, hyppään uuteen syliin korjattavaksi. Ja kierre jatkuu. Nyt haluaisin kerrankin parantua ja ottaa uuden mahdollisen suhteen vastaan sitten, kun mulla on jotain tarjottavaa.
Olen henkinen ja syvällinen ihminen. Jostain syystä mun on kuitenkin ollut vaikeaa löytää samanhenkisiä ihmisiä tässä elämässä mitenkään suurina määrinä. Ollaanko me niin harvassa vai mikä on se syy, että hyvin harvakseltaan tapaan itseni kaltaisia ihmisiä? Tokihan niitä on löytynyt ja ehkä määrällisesti enemmän nyt kun tiedostan enemmän millainen itse olen. Mutta silti vuosikausia nuorempana tunsin, että olin vaan niin kauhean yksin.
Haluan vielä kirjoittaa siitä asiasta, joka sai mut kirjoittamaan tästä toisesta blogista inspiroituneena. Kyse on ihmisten sulkeutuneisuudesta. Lapsuuden haavoista, jotka muodostavat tunnelukkoja ja blokkeja ja muureja toisen ihmisen tulla aidosti lähelle. Mulla oli isot ja vahvat suojamuurit vuosia ympärilläni. Ja vedin/vedän puoleeni sellaisia ihmisiä, joilla on vaikeuksia tunteiden käsittelyn ja hallinnan kanssa sekä niiden tunnistamisessa itsessään. En ole muunmuassa koskaan ollut seurustelusuhteessa, jossa olisi pystytty rakentavasti riitelemään. Itse pelkään niin paljon hylätyksi tulemista, että vältän riitoja ja konflikteja viimeiseen asti miellyttämällä, uhrautumalla ja alistumalla. Sitten jos ja kun niitä riitoja tulee, niin kumppanini ovat olleet kykenemättömiä aitoon kohtaamiseen tässä vaiheessa. He joko nousevat tilanteen yläpuolelle heittämällä koko jutun vitsiksi, nauravat mulle/itselleen ja haluavat mahdollisesti alistaa ja nöyryyttää mun kokemat tunteet pelkästään siitä ilosta, että minä tunnen sellaisia tunteita. Toinen vastaantullut tapa on täysi hiljaisuus tai mykkäkoulu. Kun tässä viimeisimmässä suhteessa aloin nostamaan kipeitä asioita pöydälle ja pakottamaan vastapuolta puhumaan ja avautumaan... niin lopputuloksena on taas ero. Vastapuoli ei sitä kestänyt. Ja erotessamme sanoikin, että hän on niin kyllästynyt puhumaan. Että kun joskus saisi olla vaan rauhassa. Kuitenkaan hänen kipukohdistaan mulla ei ole kuin omia arvailuja, koska hän ei niitä itsessään tunnistanut, niitä ei ollut olemassa.
Tässä nyt sit ollaan ja katselen elämää eteenpäin niin josko tällä kertaa osaisin valita toisin ja päätyä siihen lopputulokseen mitä aidosti haluan. Tasapainoista perhettä, missä molempien on hyvä ja mukava olla. Eiköhän tämä riitä näin ens alkuun. Jatkoa seuraa :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)