Mä olen tietynlainen erakko perusluonteeltani. Mulle riittää aivan hyvin, että on pari hyvää ystävää olemassa ja joukko etäisempiä tuttuja. En jaksa enkä ehdi eikä mulla ole tarvettakaan sen suurempaa reserviä ympärilläni pitää, jos on työ, parisuhde, perhe. Nyt on kuitenkin niin, että erotilanteessa valtavalle laumalle ystäviä olisi käyttöä. Tänään tuli vietettyä muutama tunti yhden ystävän kanssa ja tietty juteltiin koko se aika, kun lapset leikkivät keskenään.
Mutta kun palaan kotiin sama tyhjyys iskee. Seurankaipuu, juttukaverin puute. Enkähän edes jaksaisikaan koko ajan puhua jonkun kanssa. On vaan niin yksinäistä täällä kotona, kun lapsi jo nukkuu. Ja mitä teemme koko ensi viikon lapsen kanssa, kun on lomaa?
Tietysti yksinäisyyttä vielä entisestään korostaa se etten ole myöskään töissä nyt. Odotan työeläkelaitokselta rahoituspäätöstä työkokeilulleni. Se tulee jossain vaiheessa tammikuuta. Sitten luultavasti pääsen työelämään kevääksi.
Olen alkanut suunnittelemaan tulevaisuutta. Se tuntuu hurjalta, ajatella esimerkiksi ensi kesää ilman miestä. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että aloin tehdä löyhiä suunnitelmia matkasta ensi kesälle johon ei kuulu miestä. Se olisi vain mun oma matkani. Senkin takia se tuntuu oudolta, koska ennen tätä päättynyttä suhdettani olin 5 vuotta sinkkuna ja silloin matkustelin todella paljon. Ja nyt taas tilanne on sama, mutta minä en ole enää se sama ihminen kuin silloin ennen. Sama ja eri.
Sopeutumista uuteen tilanteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti