Menneisyyden kaikuja

Vaikka en olekaan joogannut saatikka meditoinut nyt aikoihin, siltikin maailmankaikkeus tuntuu pöyhivän menneisyyttäni rankalla kädellä. Se ilmenee monessa asiassa. Olen ihan muilla asioilla matkustanut busseilla ristiin rastiin ympäri kotikaupunkiani. Mutta samalla olen päätynyt moniin, moniin paikkoihin, joihin liittyy paljon muistoja. Olen ikäänkuin kelannut uudestaan sitä kelaa, joka kertoo nuoruuteni vaikeista vuosista ja niistä ajoista, joiden jälkeen kaikki lähti syöksykierteeseen väärään suuntaan. Se on ollut terapeuttista ja olen maistellut muistoja sekä tunteita itsessäni.

Tähän matkustamiseen muistelut eivät ole jääneet. Nyt, vuosien jälkeen vanha ystäväni otti minuun yhteyttä. Hän haluaisi minua tavata. Kyseinen ihminen on satuttanut menneisyydessä minua tosi pahasti sekä pettänyt kirjoittamattoman luottamuksen. Hänen tekemisensä ovat vaikuttaneet suurelta osin nuoruusajan identiteettini kehittymiseen. Olen antanut, kun en muuta ole osannut, niiden vaikuttaa liiaksi siihen miten elämäni jatkui eteenpäin. Toki, olin masentunut. Silloin ei kai ihmiseltä voi olettaa mitään järkeviä päätöksiä. Kuitenkin, hän siis nyt vuosien jälkeen haluaisi nähdä. Ensiksi ajattelin, että ei, missään tapauksessa. En enää halua niitä tunteita, tuota ihmistä elämääni. Sitten vähän myöhemmin pyörä käänsi kuitenkin suuntaansa. Totesin, että ehkä sitten kuitenkin mun pitäisi tavata. Tuohon ihmiseen liittyy niin paljon negatiivista energiaa, joka on jäänyt sidottuna sisälleni. Jos tapaaminen aukaisisi edes yhden solmun tai lukon. Jos pystyisin olemaan rehellinen alemmuudentunteistani kaikkien näiden vuosien jälkeen. En odota, että meistä tulisi uudelleen parhaita ystäviä, mutta odotan, että saisin rikottua jotain sisälläni. Jotain mitä en enää tarvitse. Jotain, joka kahlitsee minua ja estää elämästä täysillä. Jos näkisin sen peilin edessäni, joka on ollut lähellä pitkään silloin kun pahoja asioita elämässäni tapahtui. Ongelmaksi voi muodostua se, että hän ei ole yhtä auki kuin minä. Ehkä hän ei halua tai koe edes tarvetta puhua niistä asioista. Sitä en kuitenkaan saa koskaan tietää jollen tapaa häntä.

Silloin kun tapasimme tämän ihmisen kanssa olin todella rikki, haavoilla ja aivan hukassa oman perheeni kieroutuneessa dynamiikassa. Kun tapasin ystäväni hänen perheestään tuli minulle perhe. Halusin viettää kaiken vapaa-aikani heidän kotonaan, syödä heillä ja elää kuin se olisi ollut oma perheeni. Näin yritin unohtaa oman syntymäperheeni, jossa oli niin kalseat tunnelmat. Eihän kukaan teini-ikäinen voi vastata tuollaisiin tarpeisiin. Kun on omaa äitiä vailla. Kuitenkin uskoin ja toivoin niin. Takerruin kuin liaani, niin kuin ystäväni mummo sanoi. Lopullinen totuus tietysti on, ettei ystävänikään perhe ollut sen terveempi kuin omani. Pääasiassa vietimme aikaa niin, että olimme me lapset vaan keskenämme ystäväni kotona.

Nyt tuntuu, että olen taas vedenjakajalla. Nyt tai ei koskaan mun pitää valita toisin. Mun pitää valita oma elämäni, itseeni satsaaminen sekä lopettaa itseni toisiin vertaaminen ja itseni vähättely. Mä en selviä tästä haasteesta ikinä voittajana jollen ota sitä vastaan. Tarvitsen paljon voimia ja aidosti rakastavia ihmisiä ympärilleni. Onneksi niitä on.

Ahdistaa vol. 10726

Onpa ollut taas vuoristorataa viime päivät. Onnen hurmiosta murheen ja ahdistuksen alhoon. Viikonloppuna käytiin kavereiden kanssa patikoimassa. Ihana reissu ja oli hauskaa. Niin hauskaa, että kotona olo sen jälkeen tuntuikin taas aivan kamalalta. Yksin, pyöritellessä peukaloita. Lapsi isällään.

Lopulta ahdistus huipentui loppumattomaan pohdintaan "mikä musta tulee isona?". Kun en vieläkään tiedä! Nytkin mulla on monta vaihtoehtoa, mutta kaikissa on jotain huonoa. Niin kuin tietysti ja tottakai. Kaikessahan on. Myös ne hyvät puolet löytyy kaikista vaihtoehdoista.

Miten voin esimerkiksi ymmärtää itsessäni sellaista piirrettä, että olenko alisuoriutuja vai tavoittelenko liian korkeata kruunua? En saa selvyyttä siitä millä "tasolla" mun pitäisi edetä. Yliopisto-AMK-opistotaso... mikä näistä on paras - mulle? Mitä niistä haluan tavoitella? Mihin niistä mulla löytyy kunnon motivaatio? Apua.

...

Eilen kävi kaveri fiksaamassa mulle täällä kotona yhtä ja toista. Kokosi hyllyn ja laittoi lampun kiinni seinään. Hänen lähtiessään halattiin. Ja toisin kuin ajattelisi, että halaus lohduttaa rauhatonta ja yksinäistä mieltä, niin sillä olikin päinvastainen vaikutus. Tunsin itseni ihan pohjattoman yksinäiseksi kun kaveri oli lähtenyt.

Kamala miten mun mieleni onnistui vääntämään tuosta viikonlopun hauskuudestakin sellaisen johtopäätöksen, ettei kannata kai sitten tehdä hauskoja juttuja, kun pudotus "arkeen" tuntuu sietämättömältä.

Sanon itseni irti näistä ajatuksista, yritän koota ne positiiviset aatteet. Meditoida... sitä en ole tehnyt nyt taas vähään aikaan. Ehkä sen huomaa tästä kaaoksesta mikä päässä vallitsee.

Saisinpa jonkun merkin, että tietäisin mihin suuntaan.

Tämä kuva kertoo siitä, kun edessä on usvaa, joka estää näkemästä mitä siellä on.

Nimimerkin vaihto

Nyt saa riittää harmaana olo ja on aika päivittää nimimerkki paremmin kuvaamaan nykyistä tilannetta. Tämä siipiteema ja oikeammin linnut ovat olleet keskeisessä asemassa uudessa elämässäni. Löysin jo ihan alkumetreillä lintukoristeen, joka halusi tulla tänne uuteen kotiini. Silloin en ollut vielä edes muuttanut. Nykyisin on mm. keittiössä lintuverhot.

Aiemmassa elämässäni en ole kokenut vetoa lintuihin. Se on tässä eron jälkeen tullut, vapaus, ilma, lentäminen ja kuinka kauniita linnut ovatkaan. Kultaisilla siivillä lentelen kohti uutta elämääni. Se kuvaa sitä vapautta ja keveyttä, joka liittyy nykyisiin valintoihin. 

Hyvää viikonloppua itse kullekin!

Nousee, nousee

Olen jo jonkin aikaa meditoinut melkein päivittäin. Nyt parina päivänä ottanut enemmän fyysisiä harjoituksia mukaan. Ja nythän sitä sitten alkaa nousemaan, kiukkua ja vihaa nimittäin. Kuvaisin tässä kohtaa sitä sanalla kiukku. Viime yönä se tuli uniinkin ja huusin aivan estottomasti vuorotellen isälleni ja äidilleni. Tämä on koettu joskus ennenkin. Mutta unessa oli erilainen fiilis, tuntui, että olin huutoni takana. Se ei ollut epätoivoista itsensä puolustautumisyritystä. Vaan seisoin vahvasti omassa itsessäni ja puolustin itseäni. Hieno tunne :)

Haasteena on, ettei liikaa ala samaistumaan kuonaan, jota kehosta poistuu. Se on niin tuttua ja turvallista. Täytyy päästää vaan irti. Ja tällä kerralla haluan jaksaa painaa tämän raskaan vaiheen ohi, enkä luovuta, kun joudun kohtaamaan näitä vaikeita ja vahvoja tunteita.

Kehon, mielen ja ympäristön prosessi menee käsi kädessä. Kotini on kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Olen vihdoinkin alkanut tyhjentämään saunaa, että ekaa kertaa pääsisin sinne saunomaan. Ja sehän tarkoittaa sitä, että se kaikki roina leviää ensin tähän mun kotiini ennen kuin ajan kuluessa saan ne omille paikoilleen ja hävitettyä sen osan, joka ei kotiini mahdu. Huh, sanon minä :)

PMS

Aamulla oli vielä aivan loistava olo ja ajattelinkin, että näitä hyviä päiviä on ollut useita tässä viime aikoina. Kuitenkin pikkuhiljaa iltapäivän tuoksinassa olo alkoi tosissaan vetää pohjamutiin. Ja siihenhän on olemassa ihan päivänselvä syykin, PMS, tämä ihana naisten ajanjakso kuukaudesta. Asiaa ei yhtään auta, että kaksi tuttua ilmoitti eilen ja tänään aloittavansa uudet työt. Ja juuri sellaiset mitä minäkin olen hiukan pohtinut. Mutta mä en ole vielä valmis ja se korpeaa. Tulee taas se sama epätoivon puuska tästä omasta tilanteesta. Minä sitouduin juuri tänään vapaaehtoiseksi omaystäväksi yhdelle vanhukselle tai oikeastaan pariskunnalle, mutta toinen heistä tarvii enemmän konkreettista apua. Nyt jo harmittaa miksi menin sitoutumaan, kun munhan pitäisi mennä töihin. Tää on kyllä kamalaa minkälaista sotaa tuolla mun päässäni käydään. Mikä on mun omaa puhettani ja mikä yhteiskunnan paineista aiheutuvaa. Huomenna uskon, että olen taas ihan hyvillä mielin päätökseni suhteen, kun "järkytys" läheisteni töiden aloittamisesta helpottaa.

Teen jatkuvaa inventaariota täällä kotona, vien tarpeetonta kierrätykseen/heitän pois. Olen tehnyt aivan mielettömiä löytöjä kierrellessäni kirppiksiä. Hävitän tavaroita, jotka vielä muistuttavat exästä ja korvaan ne uusilla omilla. Yksi huikeimmista löydöistä tapahtui jäteasemalla. Vein sinne rikkinäisen dvd-soittimen ja silmäni osuivat keskellä pihaa tönöttäviin helloihin. Jossain vaiheessa yritin etsiä uuniini syvää uunipeltiä, koska jostain syystä sellaista ei tässä asunnossa ollut, kun tänne muutin. Uuni on tosi vanha eikä se etsintä oikein tuottanut tulosta. Mutta kun seisoin siellä jäteasemalla tajusin, että hei nyt näyttää sellaisilta helloilta, että voisi vaikka vilkaista niiden sisuksiin. Kolmannen hellan luukkuja raotellessani näin siellä sisällä kaksi peltiä, matalan ja syvän. Syvän nappasin muovipussiini ja kävelin euforiassa jäteasemalta pois. Kotona tadaa se todellakin sopi mun uuniini. Yleensä ne asiat vaan tuppaa järjestymään, kun antaa niiden järjestyä omalla tahdillaan.

Eilen osallistuin kaupunginosassani järjestettyyn kyläkävelyyn. Oli ihan mielettömän hienoa kuulla historiaa näiltä kulmilta. Kiva kokemus sai mut vielä lainaamaan kaupunginosani historiasta kertovan kirjan.

Armollisuus itseään kohtaan

Tätä sopii makustella enemmänkin. Koska minutkin on syyllisyyteen ja häpeään kasvatettu, haluan nämä rajat rikkoa ja oppia elämään niin, että nämä asiat eivät häiritse elämistäni. Ja kuinka ollakaan teemassa kun ollaan kotikaupungissani järjestetään huomenna luento juuri kyseisestä aiheesta. "Kuin tilauksesta" <3

Sydämen ääni

Eipä sitä sitten sen selkeämmin voisi sanoa kuin:

Kaksintaistelu

Eilen ystävän kanssa jutellessa sanoin, että ihan niinkuin kaksi ääntä taistelisi mun sisällä edelliseen postaukseeni liittyvästä aiheesta. Tänään sitten heti sainkin vastauksen ketä ne äänet ovat. Egon ääni ja sydämen ääni. Ja se oli mulle uutta tietoa, että ego ei halua pyrkiä onnellisuuteen, tyytyväiseen elämään.

Tänään alkoi siis kundaliinijoogakurssi syövän sairastaneille/sairastaville ja niissä merkeissä tuli ilta vietettyä. Joogakoulun uudet tilat on mahtavat! Ihan niinkuin olisi yhtä taivaan kanssa, niin korkealla se on ja isoista ikkunoista näkyy taivas ja pilvet <3

Jo ennen kuin tuolla tänään kävin olin alkanut kallistua sydämen kuunteluun. Kun sen sydämen äänen vaan kuulisi egon huudon alta. Ihan hyvää pohdintaa on tullut tässä tehtyä ja lopputuloksena mun pitää ajatella vain itseäni, ketäpäs muutakaan. Luulen, että päädyn oikeaan ja rauhan tuovaan ratkaisuun.

Yhteiskunnan hylkiö?

Viikko takana työkokeilua ja jouduin jäämään sairaslomalle. Unet loppuivat joka yö aina vaan aiemmin ja lopulta olin niin väsynyt, etten pystynyt aloittamaan uutta viikkoa siellä. Kahvihuoneessa haukuttiin pomoa sekä toista harjoittelijaa, joka ei ollut paikalla. Kaikilla oli niin kiire ja tiukat aikataulut, että kukaan ei ehtinyt mua opastamaan. Ihana työelämä? Tuonneko haluan?

Oon loppuunpalamiseni jälkeen ollut niin pihalla, että miten jatkan tästä eteenpäin. Rahaa olisi kiva saada, että sais vähän laadukkaampaa ruokaa, vois tehdä kivoja juttuja lapsen kanssa ja vaikka matkustaakin. Töitä ei ole ja kaikki kokeilut tuntuvat tökkäävän mikä mihinkin ongelmaan. Ei ole helppoa. 

Mulla olisi viikon päästä pääsykokeet yhteen koulutukseen. Kai mä sinne menen. 

Miksi toisilla ihmisillä oman tien löytäminen on helpompaa? Musta tuntuu, että mun on niin vaikea löytää paikkaani tässä yhteiskunnassa. 

Haluan omistaa tämän kirjoitukseni Robin Williamsille ja etenkin Kuolleitten runoilijoiden seuralle. Juuri hiljattain sen elokuvan jostain syystä halusin katsella uudestaan. 

Strange

strange
thought i knew you well
thought i had read the sky
thought i had read a change
in your eyes to strange
woke up to a world
that i am not a part
except when i can play
it's stranger
after all what were you really looking for
and i wonder when will i learn
blue isn't red everybody knows this

and i wonder when will i learn
when will i learn
guess i was in
deeper than i thought i was
if i have enough love
for the both of us

"just stay"
you said "we'll build a nest"
so i left my life
tried on your friends
tried on your opinions.
so when the bridges froze
and you did not come home
i put our snowflake
under a microscope
after all what was i really looking for
and i wonder when will i learn
maybe my wish knew better than i did
and i wonder so strange now
i'm finally in
the party has begun
it's not like i can't feel you still
but strange what i will leave behind
you call me one more time
but now i must be leaving

...............................................

Huomenna lähden melkein viikoksi toiselle puolelle Suomea kuntoutuskurssille. Tuntuu hyvältä, valmistautuminen matkaan, jota olen jo tovin tässä tehnyt sekä tuntuu siltä, että minun kuuluu olla tuossa paikassa ensi viikolla. <3<3

Edistymistä?

Edellisen eroni jälkeen samaistuin todella hyvin tähän kappaleeseen. Oli kuin tehty loppuneesta suhteestani. Nyt - musta ei tunnu samalta, en koe tuollaista hurjaa vihaa nykyistä exää kohtaan. Ymmärrän jotenkin paremmin oman osanikin yhtälössä ja omat valinnat. Voisiko tästä nyt päätellä, että kaikesta huolimatta olen edistynyt henkisessä kehityksessäni?

Muistutus vol. 2

Näköjään tekee mieli käydä läpi näitä samoja teemoja <3

Yksinäisyys vol. 2

Yksinäisyys tiivistyy. Viime aikaisten tapahtumien johdosta tunnen taas syvenevää yksinäisyyden tunnetta. Ex meni naimisiin, juuri nyt myös siirrytään lapsenhoidossa viikko-viikko systeemiin. Töitä ei ole ja ihan pian eli kokolailla kuukauden päästä putoan ansiosidonnaiselta peruspäivärahalle. Voisko sitä sitten enemmän pohjalla olla? Vois, olen terve ja se on kaikista tärkeintä. Toki kuitenkin kaikki edellä mainitut vaikuttavat omaan hyvinvointiin, mielen iloisuuteen ja sitä kautta terveyteen. Myös syksyllä hetken tapailemani ihminen on löytänyt naisen, jonka kanssa tuntuu synkkaavan todella hyvin. Vaikka toivon hyvää sillekin ihmiselle, niin oma yksinäisyys korostuu.

Se on sitten mielenkiintoista nähdä mistä päästä tämä vyyhti alkaa aukenemaan. Mitä muutoksia omaan elämään on tulossa lähitulevaisuudessa. 

Ajattelin, että mulla olisi pitkältikin kirjoitettavaa tästä aiheesta, mutta sanainen arkkuni tuntuu olevan tyhjä. Koska elämä on liian tyhjää, ei ole kirjoitettavaakaan. Lapsi lähtee huomenna ensimmäiselle viikon reissulleen isälleen ja luulen, että tämä ensimmäinen viikko on mulle vaikein. Kyllähän minäkin tähän totun ajan kuluessa.

Shokkihoitoa

Exäni oli sitten päräyttänyt naimisiin. Mikäs sen mukavampaa kuin lukea aamupalalla facebookin uutisvirrasta heidän rakkautensa täyttymyksestä.

Tämä päivä on uutista sulateltu ja lopputuloksena oli exän + kaikkien siihen elämään kuuluvien ihmisten poistaminen facesta. Jollen näin toimisi saan tulevaisuudessa säännöllisin väliajoin nauttia vastaavasta huvista mitä koin tänään. Parempi jättää se aika taakse. Lapsen asiat olemme tähänkin asti hoitaneet puhelimella tai sähköpostilla.

Kaiken kaikkiaan juttu tuntuu vaan niin uskomattomalta, että ei sitä vaan voi tajuta. Impulsiivistako? No ehkä hiukan.

Verkot heitetty

Nyt ne on täytetty ja lähetetty bittiavaruuteen. Yhtään en tiedä mitä tulee tapahtumaan. Mutta eiköhän tämä homma nyt niin mene kuin on tarkoitettukin.

Hirvittävän väsynyt ihminen. Ei tollainen juhliminen hyvää keholle tee, vaikka mielelle oli vapauttavaa pitkästä aikaa.

Näillä mennään, nyt alan odottamaan kesää!

Toivo

"Älä sulje silmiäsi nyt kun olet oivaltamassa, vaan katso. Katso rohkeasti."

Tässä mietelause tälle viikolle kalenteristani. Tuntuu hyvältä katsoa.

Vuorokausirytmi aivan sekaisin, olin eilen ekaa kertaa eron jälkeen juhlimassa ja ulkona. Olen ottanut pieniä askeleita eteenpäin eron suhteen. Toivo siitä, että mä selviän.

Niin tai näin

Sain ajatuksen hakea opiskelemaan lähikaupunkiin. Innostuin. Mietin vaihtoehtoa ja mahdollisuuksia miten pärjään pienen lapsen kanssa yh:na vieraassa kaupungissa. Tai jos ajelisi autolla päivittäin väliä. Ei tarvitsisi muuttaa mitään, paitsi että päivistä muodostuisi ihan hirvittävän raskaita ja sitä kautta koko elämästä. Sitten pitäisi vielä jaksaa opiskella. En nyt sitten varmaan kuitenkaan hae sinne. Ärsyttää ja turhauttaa. Ai ja miksikö en hae omaan kaupunkiini, no koska tänne on niin tolkuttoman hankala päästä. Ihmisillä tuntuu olevan niin hyviä yo-todistuksia. Ja mulla kun sitä motivaatiota ei oikein tahtonut lukiossa löytyä, niin paperini ovat keskinkertaiset, mitäänsanomattomat suuren hyvän joukon keskellä. Isossa kaupungissa hakijoitakin on tuplat tai triplat verrattuna pienempään.

No mitä sitten? Turhauttaa toden teolla. Mietin vaihtoehtoja. Työkokeiluun menemistä ilmaispalkalla (ei motivoi). Mutta voisi olla ponnahduslauta tulevaisuudelle? En haluaisi enää viettää päiviäni kotona, koska haluaisin taas päästä yhteiskuntaan mukaan. Kuulua yhteisöön. Työttömiä on paljon, tilanne on huono.

Parikymppisenä en uskaltanut lähteä vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan, olisin sinne päässyt. Nyt uskaltaisin, mutten voi. Kuinka paradoksaalista. Saan sen elämänkokemuksen ja varmuuden vasta aikuisiällä, joka joillain on käytössä jo parikymppisenä. Ehkä tämä on orastavaa 40 kriisiä. Tuntuu viimeiseltä hetkeltä tehdä siirtoliikkeitä oikeaan suuntaan.

Toki tämä ero on tuonut kaiken pintaan ja todelliseksi. Näkyväksi ja pakottavaksi tarpeeksi tehdä asioille jotain. Silti en tiedä mitä teen. Siksipä päädyn vaan ajelehtimaan ja viimeisessä paniikissa tekemään jotain ratkaisuja. En halua myöskään vuorotöihin, se rajoittaa paljon.

Miten nurinkurista. Jos olisin nyt 20v, tietäisin mitä tehdä, mihin pyrkiä. Mutta ennen kaikkea olisin aivan surkea siinä mihin ryhtyisin, koska mulla ei olisi tätä elämänkokemusta. Juuri tämän elämänkokemuksen takia olisin nyt hyvä siinä, missä en 20-vuotiaana.

Muisto

Tämä ei ole tämänhetkinen tunnelmani. Halusin vaan arkistoida tämän talteen, koska on niin kaunis. 
Pari vuotta sitten syksyllä tuli käytyä läpi näitä tunnelmia.

Pelko

Nyt on sellainen hetki, että pelottaa varmaan eniten eron jälkeen. Tänään oli eroseminaaria, että olin ihmisten joukossa ja tuli puhuttua sekä ryhmässä että kahdenkesken eri ihmisten kanssa. Silti, kun kotiin tulin tunsin/tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin aikoihin. Tuntuu siltä, että kaikki muut ihmiset ovat parempia ryhmäytymisessä ja uusien kontaktien luomisessa. Tuntuu, että minä en pysy muiden ihmisten tahdissa. Vaikka yritänkin olla oma itseni, antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, koen ahdistusta siitä, että tuntuu kuin muut ihmiset löytäisivät paljon helpommin paikkansa.

Toki seminaari muunmuassa on nostanut vaikeita teemoja pintaan ja vaikeita tunteita myös aktivoituu sitä kautta. Mutta edelleen teen sitä, että vertaan itseäni muihin. Kun ei pitäisi tehdä.

Muut ovat järjestämässä tai ainakin osa muista tapaamista ensi viikonlopulle. Kyllä, kaipaisin ihmisten seuraa. Mutta mulla on lapsi ensi viikonloppuna ja tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta viedä häntä esim. isälleni yökylään, että minä pääsen baariin. Kun lähtökohtaisesti en halua mennä baariin... Tuntuu jotenkin tylsältä, että lauantai-iltana ei ole muita vaihtoehtoja kuin olla yksin kotona tai sitten mennä baariin. Korostuu jotenkin se, että "pitäisi" olla se kumppani, jonka kanssa viettää lauantai-iltaa kotona. En tiedä mitä nyt mun oikein tässä pitäisi hyväksyä. Sekö, että teen vaan valinnan olla kotona - yksin. Sillä aikaa kun muut tapaavat toisiaan ja pitävät hauskaa. Minä en tiedä.

Haluaisin myös löytää töitä. Tämä kotona olo ei enää pidemmän päälle tee ollenkaan hyvää ja neljän seinän sisällä tuntuu, että mökkihöperöityy. Teinkin ison työn perjantaina, lähetin ensimmäisen työhakemuksen. Mutta sekin pelottaa, mitä tapahtuu ja koska. Kuinka kauan joudun vielä olemaan kotona? Ja sitten jos pääsen töihin tai työkokeiluun, niin kuinka se sitten menee? Kovin on vähissä usko itseen tällä hetkellä. Jostain täytyy sitä uskoa löytää ja voimaa.

Puhelin

Olen uskollisen pitkään sinnitellyt puhelimeni kanssa, josta lähtee aina virrat ulkona, kun on liian kylmää. Käytännössä puhelimelleni liian kylmää on noin nollassa asteessa, pakkasesta puhumattakaan. Huokaisin jo helpotuksesta, kun alkoi lämpimämmät kelit ja puhelin on toiminut moitteettomasti.

Kunnes tänään, tyytyväisenä lähdin kauppaan, otin puhelimen mukaan. Ja aavistelinkin jo hirmuisen hyytävän tuulen saattelemana, että puhelimeni on kuollut kun pääsen kotiin. Kyyyllä. Mutta sitäpä en muistanutkaan, että luurista hajosi virtanäppäin viikko-pari takaperin. Ja siinähän sitä sitten ollaan, että en saa sammunutta puhelintani päälle :) Ei voi mitään, onneksi kaupat on nykyään sunnuntaisin auki ja vihdosta viimein minäkin sitten siirryn älyaikaan. Välillä tuntuu siltä, että erinäiset ulkoiset tapahtumat ikäänkuin pakottavat johonkin suuntaan. Nyt mennään sitten näin.

Muistutus

Tässäpä aihe tuli taas vastaan. Ehkä pian taas pystyn kirjoittamaan.

Merkityksellinen päivä

Oli kiva tänään kuulla muilta ryhmäläisiltä itsestään asioita, joita he sinussa arvostavat, joista pitävät ja joista tulevat iloiseksi. Tais olla ihka ensimmäinen kerta minun elämässäni tällainen, jos oikein muistan. Nuo pienet post it -laput tallentuvat hyvään talteen ja niitä tulee varmasti selailtua heikkojen hetkien ilmaantuessa. Kiitos <3 

Tässä alkuyön tunteina, kun lapsi on isällään hahmottelin listaa millaista olisi olla hyvässä parisuhteessa. Tässäpä niitä aatoksiani, joita ihan lonkalta tuli mieleen:

* Hyvä, lämmin, rauhallinen olo

* Riität sinuna

* Et häpeä kertoa itsestäsi asioita, niin menneitä kuin nykyisiäkään

* Pystyt nauramaan ja itkemään hänen seurassaan

* Turvallinen ja hyväksytty olo

* Ei perustu seksiin

Sitten toinen lista siitä, että mitään ei voi pakottaa:

Ei rakkautta.

Ei ystävyyttä.

Ei halua.

Asiat tapahtuvat jos ovat tapahtuakseen.

Hyvää yötä!

Ystävänpäivä

Olen vilpittömän kiitollinen niistä kaikista ystävistä, jotka elämässäni ovat <3

Samaan aikaan äärettömän surullinen niistä kaikista ihmisistä, joista jouduin luopumaan eron vuoksi. Exän suku sekä veljien vaimot. Yhteiset lasten syntymäpäiväjuhlat. Tulevat monet juhlat, nähdä kuinka kaikki lapset kasvavat. Viimeisintä sukuun syntynyttä lasta en ehtinyt nähdäkään muuta kuin vatsassa. Tätä en olisi halunnut menettää, yhteisöä johon kuuluu. Oma sukuni on pieni ja yhteiset jutut harvassa.

Mitäpä siihen sitten enempää lisäämään. Opetella luopumaan jostakin mitä ei koskaan omistanutkaan ja löytämään iloa elämäänsä muualta.

Rakkaus

Pelkäsin, että jos joku pääsee lähelle, 

hän huomaa etten ole rakastamisen arvoinen.

- Anonyymi

Itkemisen vaikeus

Lapsuudessa opin kovettamaan itseni. Opin pitämään itkun sisälläni, vaikka sille olisi ollut suurikin aihe. Yksi traumaattisimmista muistoistani on kun tulin ulkoa itkien kotiin. Soitin ovikelloa, koska tiesin äidin olevan kotona. Äiti tuli avaamaan oven ja näki minun itkevän. Vastareaktio häneltä oli kääntää selkä ja mennä pois. Jäin yksin eteiseen itkemään. Vastaavia tapahtumia isommassa ja pienemmässä mittakaavassa on ollut lapsuudessani varmasti paljon. Lapsi keksii sopeutumisen keinot ja minä ilmeisesti huomasin miellyttäväni äitiäni sillä etten itkenyt, enkä muutenkaan näyttänyt mitään suuria tunteita. Kiltti kun olin.

Vuodet kuluivat ja noin 18-vuotiaana aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran. Ensimmäinen poikaystäväni oli sellainen, joka osasi itkeä. Hän itki useastikin. Minäkin osasin itkeä hänen seurassaan. Yksi kerta on jäänyt mieleen, kun äitini kissa kuoli ja hän jäi täysin yksin. Itkin sitä asiaa ja poikaystäväni tuli halaamaan ja tukemaan minua. Se tuntui hyvältä itkeä toisen ihmisen sylissä. Että hän uskalsi ottaa vastaan tunteeni, eikä pelännyt niitä.

Seuraava pitkä suhde sitten olikin ihan erilainen. Minä kyllä itkin siinä suhteessa, paljonkin, mutta lähinnä siksi, koska kumppanini jatkuvasti satutti minua sanoillaan ja teoillaan. Kumppanini ei itse itkenyt ja muutenkin tuntui, että hän halveksi kaikenlaisia tunteita. Hänen lempilausahduksensa oli "Sääli on sairasta!". Hän saattoi myös kommentoida itkuani "että taas Harmaapäivältä katkesi selkäranka". No tuttuahan tämä oli mulle lapsuudestani, ympäristö jossa tunteisiini ei suhtauduta luonnollisena osana elämää. Lopulta sain kuin sainkin voimia irrottautua tästä katastrofaalisesta suhteesta. Todetakseni, että itsetunnosta oli jäljellä enää rippeet. Aloitin vuosien tuskan ja hankaluuksien täyttämän ajan eheämpää minää kohti.

Sitten tapasin viimeisimmän exäni. Hän oli kyllä herkkä, erittäinkin, mutta myöskin kykenemätön itkemään. Muutenkin hänelle monenlaisten tunteiden näyttäminen oli vaikeaa. Tässä suhteessa sitten kävi niin, että myöskään minä en pystynyt itkemään hänen läsnäollessaan. Kärsin siitä erittäin paljon. Siksi lähdinkin hakemaan itselleni apua ja loppu on historiaa. Tämäkin suhde päättyi.

Minä häpeän itkemistä. Se saa minut tuntemaan itseni huonoksi ja epäkelvoksi. Raukaksi, joka ei onnistu vaan alkaa vollottamaan, kun elämässä tulee vastoinkäymisiä. Sikäli nykypäivänä tunteeni itkemisen suhteen ovat niin jäätyneitä, että en koe enää tunnetta, jolloin itkettää ihan kamalasti. Ei siis enää tarvitse pidätellä itkua, koska tilanteet eivät koskaan mene niin pitkälle. Kyllä minä nykyään itken, välillä. Mutta paljon enemmän haluaisin itkeä, varsinkin nyt kun on suruaika. Suru lähtee suremalla, eikä patoamalla niitä kyyneleitä sisälle. Toisilla ihmisillä on toisen ääripään ongelmaa, he eivät pysty lopettamaan itkemistään.

Menneisyydestä muistan, että itku helpottaa. Kun on oikein paha olla, niin kunnon itku tuo nämä möröt pois kehosta. Se, että itku on saanut niin pahan leiman mielessäni on inhottava juttu. Eilen seminaarissa puhuttiin itkemisestä ja onneksi puhuttiinkin. Koska ääneen taas muistuteltiin mieleen, että se on sallittua, luonnollista, ei ole heikkouden merkki ja sitä on hyvinkin suotavaa tehdä. Kunpa saisin vahvistettua tätä ajatuskaavaa päässäni. "Muistakaa, että teil on oikeus teijän ommiin tunteisiin!" Antskun sanoin :)

Tässä yksi keino miten tunteita voi houkutella esiin kehosta :)

Potkupuku

En ole vähään aikaan kirjoitellut, koska on tuntunut liian tuskalliselta jopa kirjoittaa. Kaikkea tosi raskasta ja vaikeaa nousee käsittelyyn seminaarin myötä.

Tänään saimme tehtäväksemme viedä sinne tavaran tai esineen, joka kuvaa meille jotakin mitä olemme eromme myötä menettäneet. Minä vien suloiset vauvan retro potkuhousut, jotka ostin syntymättömälle lapsellemme. Jonkun verran tuli kirppareilta haalittua kaikkea spesiaalia uudelle tulokkaalle. En ajatellut, että se olisi huonoa ennettä ostella vaatteita ennen lapsen syntymää. Halusin positiivisesti ajatella, että sillä teen valmiiksi paikkaa pienelle tulla tähän maailmaan ja meidän perheeseemme. Keskenmeno oli sitten se virstanpylväs, joka muutti kaiken. Se muutti tulevaisuuden kurssin. Ja romutti meidän yhteiset unelmamme. Sen jälkeen suhteessamme ei tapahtunut enää oikein mitään hyvää. Kaikki kietoutui vaan raskaaksi massaksi, jossa oli sekaisin syöpää, keskenmenoa, loppuunpalamista, ukkospilviä ja loputonta sadetta. Hädissämme teimme ne liikkeet mitä osasimme, yritimme selvitä kuiville. Lopulta se maakin tuli näkyviin, mutta se oli erilainen minulle ja exälleni. Emme nousseet samalle rannalle. Oli hyvästien aika. 

Seminaarin myötä olemme myös paljon nostaneet pöydälle itsensä kohtaamista. Ja minä pelkään, että osaltani olen negatiivisuudellani tappanut suhteemme. Se on sellainen asia mitä en hyväksy itsessäni. Inhoan ja vihaan sitä. Alan vastustaa sitä ja siitähän ei mitään hyvää seuraa. Kun kaikki voimat suuntaa jonkun asian vastustamiseen. Kun se tie olisi se hyväksyminen. Tuli myös vastaan tällainen lause: "Suuri osa suhteen ongelmista on sellaisia, että niille ei löydy ratkaisua. Niiden kanssa joko sitten oppii elämään ja sietämään tai sitten ei". Tässä on varmaan sellainen asia, jonka äärelle kannattaa pysähtyä pidemmäksikin aikaa. Ja sisäistää kirjoituksen sanoma. Olen aina luullut, että asioihin on olemassa joku ratkaisu. Eli, jos on ongelma siihen keksitään joku sopuratkaisu, joka tyydyttää molempia. Entä jollei niin tosiaan siis olekaan? Että ainoa tie on hyväksymisen tie. Hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa. Koskakin tulevaisuutta ajatellen mun pitäisi myös itsestäni ymmärtää ne asiat, mitkä on omia heikkouksiani. Että niitä pystyisin ääneen kertomaan uudelle kumppaniehdokkaalle. Jollen ole mitään menneestä suhteestani oppinut, silloin se on ollut turha kokemus.

Olimme lapsen kanssa viikonlopun isovanhempien mökillä. Yllättäen viikonloppu olikin mulle henkisesti rankka. Etukäteen ajattelin, että pääsen sinne lepäämään ja hengähtämään arjesta. Mökillä oli kuitenkin vastassa isäni vaimoineen. Juteltiin vaimon kanssa kahden kesken isän alkoholismista. Ja rankkaa siitä tekee se, että kaikki kietoutuu yhteen, isä, ex, minä. Ex on niin samanlainen kuin isä ja minä olen myös joiltain osin samanlainen kuin isä. Ei ole sattumaa, että valitsin exän... ja tämän ajattelutavan mukaan ei varmaan myöskään sattumaa se, että ex valitsi minut. Tänään vaihdettiin exän kanssa syvällisin viesti eron jälkeen ekaa kertaa moneen kuukauteen. Viesti koski lasta. Yllätyin kuitenkin kuinka ymmärtäinen ex oli. Onko se hyvä vai huono asia? En tiedä. Kivalta tuntuu, että hän kykenee ymmärtämään tunteitani, mutta sen enempää yhteydessä ei kannata olla, koska se vaan vahvistaa sidettä välillämme, jota tässä olen katkomassa.

Ai niin, viikon päästä se sitten tapahtuu. He muodostavat uusperheen uuteen kotiinsa. Onneksi itselläni on ohjelmaa siksi päiväksi ystävien keskellä, niin en ole yksin kotona miettimässä heidän muuttoaan.

Vuosi elämästäni

Tänään on tasan vuosi siitä, kun ex muutti pois. Kevät meni epäuskossa, suuressa vihassa. Kuitenkin oltiin vielä paljon tekemisissä keskenämme ja näimme jatkuvasti lapsen vuoksi. Kävimme myös säännöllisesti pariterapiassa lapsen vuoksi. Kevään edetessä ex jopa sanoi ääneen, että olisi kiva joskus tehdä jotain yhdessä perheenä. Niin siinä sitten kävi, kun oma muuttoni alkoi kesän korvalla lähestyä, että palattiin vielä yhteen. Kesä meni ja pari kaunista muistoa siitä käteen jäi. Sekä tunne, että kaikkemme yritettiin. Ei tarvitse enää jossitella.

Kuitenkin, kun sitten syksyn alussa taas erosimme en tajunnut, että se ero oli lopullinen. Miksipä olisinkaan tajunnut, kun aiemmin palasimme yhteen, vaikka erota piti. Joulukuussa ex ilmoitti löytäneensä uuden ja oli selvästi tosissaan. Se oli nyt erilaista sen uuden kanssa, hän uskoi, että se juttu jatkuu. Mulla kävi niin, että vasta joulukuussa, pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että emme enää palaa yhteen. Siinä mielessä eroni on kovin tuore, vaikka ex muuttikin jo vuosi sitten pois.

Se, että en näe exää tekee hyvää. Vaikka se ei mikään salamaratkaisu olekaan hänen unohtamiseensa, niin olen vapaa niistä raastavista tunteista, joita koin aina kun häntä näin. Joka ikinen kerta. Minä olen vielä kiinni, tunnen sen saman tunteen, jonka tunsin silloin tavatessamma ensi kertaa. Mutta hän on päästänyt irti, jatkanut eteenpäin. Ja tämän yhtälö tekee myös näkemisestämme tuskaa. Koen itseni huonoksi hänen seurassaan, koska en pysty näin nopeasti päästämään irti. Onneksi mulla on oikeus olla näkemättä häntä, koska en halua kokea itseäni huonoksi ja epäonnistuneeksi. Kai siinä myös kiteytyy meidän koko historian ajalta kasaantuneet odotukset siitä, että hän kerrankin näkisi minut. Sitä olen toivonut ensitapaamisesta lähtien ja aivan loppuun asti. Se nyt on suurin syy päästää irti ja lakata odottamasta yhtään mitään. Hän ei nähnyt ja that's the end of the story.

Yritän hyväksyä tätä yksinäisyyttä. Nytkin mulla on neljä tyhjää päivää ilman sen suurempia suunnitelmia. Maanantaille eroseminaaria. Jospa tässä viikkojen ja kuukausien aikana saisin yhdistettyä sitä maailmaa, että elämä koostuu niistä pienistä asioista ja hetkistä. Että välttämättä ei tarvita mitään suureellista ollakseen onnellinen tai siis kokeakseen niitä onnen hetkiä.

Flashbacks

Jostain näitä tulee, jatkuvalla syötöllä. Mieli on palannut aika kauas menneisyyteen.

Ahdistus

Työkokeilun hylkääminen on aiheuttanut hirveän ahdistuksen. Ahdistuksen siitä, että teen varmasti oikein.
Huomenna onneks on se päivä, kun menen työkkäriin juttelemaan tilanteestani.

Pelkään tulevaisuutta. Siinä se on. Mietin miten ne asiat sitten järjestyvät työaikojen puolesta ja voinko luottaa exän hoitoapuun ja vastuunkanto kykyyn vaikken ole aiemmin pystynyt luottamaan? Ja myös yritän pedata pehmeää laskua itselleni, jos exän suunnalta tulee pudotus, kun olen uskaltanut luottaa.

En tiedä. Eilen olin jo ihan varma, että täytyy tehdä turvallisempia suunnitelmia. Mutta niissä turvallisemmissa suunnitelmissa on suuri katkeroitumisen vaara. Miten ajatella samaan aikaan oman lapsensa parasta ja omaa parastaan? Nyt olen päätynyt siihen, että mun pitää vaan hypätä. Ja jos hyppy ei onnistu ja vaikka puolen vuoden, vuoden päästä ex osoittaa epäluotettavuutensa, niin sitten vasta otetaan käytöön plan B.

Koska olen pahasti uhrautunut päättyneessä suhteessani niin ei hitto mun ei kannata enää jatkaa sillä linjalla. Voisinko uskaltaa ajatella vain itseäni? Pelkään kuitenkin, että ajattelen oman lapseni kustannuksella.

Kuitenkin jollei mitään uskalla, ottaa riskejä, kokeilla tuntematonta, niin elämä kapenee kapenemistaan. Pelko sanoittaa kaiken tekemisen ja siitä on kyllä elämänilo kaukana.

Yritän löytää rohkeutta.

Hylky

Juna ei kulje nyt oikein raiteillaan. Pieni suistuminen tapahtui eilen. Vihdosta viimein kahden kuukauden odottelun jälkeen sain työeläkelaitokselta päätöksen rahoituksesta. Se oli hylkäävä. Sen mitä heidän kirjoittamastaan ymmärsin oli etten ole tarpeeksi sairas heidän tarpeisiinsa. Joten... työkkäriin tieni käy ja jos sitä kautta saisin toteutettua tämän hienon suunnitelmani. Kaksi kuukautta hukkaan? Ei kai. Tämä on ollut todella tarpeellistakin? ja terapeuttista käydä kotona yksinään läpi näitä erotuntemuksia. Mutta rajansa kaikelle, kyllä mä aikuisten oikeesti olisin jo valmis palaamaan yhteiskuntaan täältä turvallisesta kolostani. Kyllä tuo kuitenkin aika romahdus oli tuo päätös. En odottanut tuota. Ihan mitä muuta tahansa, mutten hylkäävää päätöstä. Sinänsä tämä ei ole uutta elämässäni. Mikään ei ole mennyt vuodesta 2011 eteenpäin niin kuin olisin odottanut. Aina kun odotan jotain, niin yleensä tapahtumat ovatkin olleet jotain ihan muuta - jotain sellaista mitä en ole edes osannut toivoa tai pelätä. Sitä ainakin tuo sairastumisprosessi mulle yritti opettaa, että ota vastaan se mitä tulee, koska se yleensä on jotain sellaista mitä et odottanut. Lyhykäisyydessään jos odotat kontrollista puhtaita papereita, niitä et saa tai jos pelkäät pahinta, niin kappas sieltä tuleekin kirkkaan puhtaat paperit. Ah tätä elämän ennakoimattomuutta ja epävarmuutta.

Ajattelin tänään tehdä kirjahankinnan ja käydä ostaan Marja Aarnipuron kirjan Rintasyövän jälkeen. Haluan lukea jonkun muunkin kokemuksia siitä millaista on elämä syövän jälkeen. Kun jokainen kolotus, vaiva tai aavistus on tuomio siitä, että tottakai syöpä on uusinut tai levinnyt. Minäkin mm. kävin sairastumiseni jälkeisenä vuotena mammografiassa ja luomitarkastuksessa. Että kyllä se pelko vallan saa, kun sille voiman antaa. Tämä on varmaan yksi niistä asioista, joita ei voi ymmärtää kuin toinen syövän sairastunut. Normaali-ihmisen korvaanhan tuollainen toiminta kuulostaa ihan järjettömältä.

Eilen eroseminaarissa oli mulla ihan superhankala olla. Kyllä sentään jotain puhuin ja sain sanottua pettymyksenikin myös päätöksen hylkäämisestä. Mutta tottakai se taas nostaa pintaan ne tuntemukset, että kuinka paljon ihmisen pitää kestää. Kun joka saralla menee päin helvettiä. Eikö vähän helpommallakin voisi päästä? Kullekin annetaan juuri sen kokoinen taakka, jonka kukin jaksaa kantaa. Ilmesesti mun karmallani on annettavana ihan hitosti kannettavaa mulle.

Jospa tämän kuluvan vuoden aikana saisin lastiani hieman keventää.  

Aika on pitkää

Kyllä on tiukassa nämä viimeiset tunnit seuraavaan eroseminaarikertaan. Tämä viikonloppu on ollut hirveän vaikea. Mulla on ollut lapsi, en siis ole ollut edes yksin. Ollaan tehty kaikenlaista, paljon kivaakin. Mutta suru on jatkuvasti niin vahvana läsnä, että ahdistaa. Viimeksi tänään kun tulimme bussilla takaisin kotiin elokuvista tuli kyyneleet silmiin.

Tein pari päivää sitten testin, joka testaa sopeutumista eroon. Kuuluu eroseminaariin. Sain todella huonot pisteet, jotka siis tarkoittavat sitä, että mulla on monellakin saralla vielä paljon tekemistä, että olen toipunut. 

Samaan aikaan olen tehnyt tämän muutoksen, että exän kanssa emme enää näe lapsen vaihtamiskuvioissa. Tuntuu ihan järjettömän yksinäiseltä. Olenhan koko ajan edistynyt luopumisessa (ainakin konkreettisissa asioissa), mutta taas tämäkin muutos kehittää lisää sitä mistä pitää luopua. Hän ei enää tule tänne nukuttamaan lasta ja saata istua alas ja kysyä multa "mitä kuuluu?". 

Nyt tuntuu niin pahalta, että olotilan kuvaaminen sanoillakaan ei onnistu. Tää on nyt sitten tätä vuoristorataa, kuuluu kuulemma prosessiin. 

Suru

Eipä sitten muuta:

Syöpä

Katsoin äsken Inhimillisen tekijän, aiheena rintasyöpä. Sama se mikä syöpä, ihan samat ajatukset minä olen käynyt läpi. Ja käyn edelleen. Tänään lohdutti jotenkin näiden haastateltujen naisten kommentit siitä etteivät mitenkään koe, että syöpä jotenkin jalostaisi ihmistä. Olen vedenjakajalla näine omine ajatuksineni. Silloin vielä kun oltiin exän kanssa yhdessä ja kompuroin pahimmasta henkisestä helvetistä kuiville, niin mainostin exälle, että kyllä syöpä on parasta mitä mulle on tapahtunut! Elin jossain euforia-kuplassa. Yritin muovata itsestäni jotain superselviytyjää, jonka elämä muuttuu täysin tällaisen koetun kriisin jälkeen. Ja minä myös muutun toiseksi. Iloiseksi ihmiseksi, jota mikään ei kosketa. Kaikki olisi vaan henkistä hattaraa.

Noh, nyt eron jälkeen pikkuhiljaa saan kiinni siitä kuka olen. Ja minä olen syövän kyllä sairastanut. Mutta silti olen aivan se sama nainen kuin ennen sitäkin. Olen yrittänyt heittää verkkojani moneen suuntaan, etsiä itseäni. Mutta se oma sisin ei löydy mistään ulkopuolelta. Se istuu kanssani tässä sohvalla. Se on mun ajatuksissa, minun sielussa. Se on aina ollut, eikä sen tarvii muuttua toiseksi. Miksi ihmeessä pitäisi?

Olen kieltänyt sairauteni exän kanssa ollessani. Yritin vaan parantua ja hypätä uuteen elämään. Yritin siis alkaa käsittelemään kriisejä niin kuin exäni. Kadota toiseen ihmiseen. Unohtaa ne omat tunteet ja pelot. Ne on olemassa ja nyt ne olen löytänyt. Olen löytänyt ihanat vertaiset syöpää sairastaneista sekä eroseminaarista eronneet ihmiset. Minä olen siellä missä mun kuuluukin olla ja mun kuuluu olla tässä ilman exääni.

Tässä kappaleessa kiteytyy kaikenlaista. Ehdotonta rakkautta:

Persoonallisuustesti

Täytin yhden persoonallisuustestin ajankuluksi. Tässäpä tulos:

"Olet oma yksilösi, uskollinen ja herkkä. Olet herkkä ja ujo, etkä pidä asioita itsestään selvinä. Tunnet itsesi olevan hyödyksi vain silloin, kun voit olla avuksi toisille. Toiset ihmiset helposti luottavat kaltaisesi ihmisen apuun, joskus jopa niin paljon että he kehittävät itselleen vastuuttoman läheisriippuvuuden sinuun. Ihmistyyppisi uhrautuu helposti, ja vaarana onkin ajautua marttyyriksi. Saatat joutua kamppailemaan sisäisten epäilyksiesi ja pelkojesi kanssa, ennen kuin uskallat ilmaista henkilökohtaiset halusi ja tarpeesi. Olet konservatiivi, jolle työ on elämä. Teet töitä ahkerasti niin työpaikalla kuin kotonasi. Tarjoat apuasi anteliaasti, ja usein kulissien takana. Uudet ideat, muutokset ja epävarmuus ärsyttävät sinua. Haluat muuttumattoman, hyvin järjestetyn ja aikataulutetun elämän, vaikka se tarkoittaisi sitä että joku toinen tekee aikataulusi ja ohjaa elämääsi. Sovellut parhaiten ammatteihin, joissa voit auttaa ihmisiä: palvelutyö, opetus, vapaaehtoistyö, hoitotyö. Olet onnellisimmillasi kun voit käsitellä yksityiskohtia ja suorittaa rutiineja, varsinkin jos voit tehdä niitä ihmisten parissa." 

Oli iloinen yllätys, että tämän testin perusteella olen hakeutumassa täsmälleen mulle sopivaan työhön. Ehkäpä siis tunnen nykyään itseni paremmin kuin esimerkiksi parikymppisenä. Työkokeilun rahoituspäätös on postissa matkalla mulle. Jännityksellä odotan saapuuko se tänään vai vasta maanantaina. Niin salaperäistä on, etten tiedä päätöksen yksityiskohdista mitään, netissä ainoastaan lukee, että se on mulle postitettu. Nyt kuitenkin vahva tunne siitä, että vihdoinkin alkaa jotain tapahtua elämässä :)

Yllä mainitun testin voi tehdä osoitteessa http://netello.fi/Persoonallisuustesti

Unet

Huomenta vaan kaikille. Pää on sumuinen ja fiilis sen mukainen. Viime yönä aina kun nukahdin ja näin unta, siinä oli joko ex sekä exän uusi tai pelkkä ex. Todella ahdistava tunnelma unissa. Exän uusi on näissä unissa aina jotenkin niin inhottavan empaattinen. Hän näkee ja ymmärtää kipuni ja yrittää jopa lohduttaa minua. Minussa se saa vaan raivon aikaiseksi. En muista mitä viime yönä tapahtui, mutta mahdoinko lyödä sitä naista kun kauniisti hymyilemällä ja huolestuneena minulle jotain puhui.

Sitten toinen teema näissä mun unissa on se ex, yksin. Silloin olemme kaksin, luvatta jossain. Viime yönä olimme mm. monikerroksisessa talossa, joka oli hyvin täynnä tavaraa. Ratkaisut millä kuljettiin aina kerroksesta toiseen olivat hyvin mielikuvituksellisia. Välillä piti ryömiä tavaroiden alta ja sivusta ja tuntui aika pelottavaltakin, että löytyykö toiselta puolelta aukko, josta pääsee jatkamaan matkaa. Minä menin edellä ja ex jossain perässä, kävi ensi parkkeeraamassa auton paikalle, josta ei saa sakkoja. Lopulta pääsin aika korkealle talossa ja alkoi hahmottumaankin mitä reittiä pääsen sinne mihin haluan. Kapusin mm. tikkaita pitkin, joissa myös oli esteitä ja tavaraa ja kiipeäminen oli fyysisesti hirveän raskasta. Koko ajan takaraivossa raksutti kuinka vähän meillä on aikaa. Ehdimmekö yhtään olla toistemme kanssa, kun pääsemme perille. Tunnelma oli sellainen, että minä haluan olla exän kanssa ja toivon sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka meillä oli. Ex ei kuitenkaan suoranaisesti halunnut olla mun kanssani. Hän pettää uuttansa olemalla paikalla ja omasta vastahakoisuudestaan huolimatta kuitenkin suostuu minun mielikseni? tulemaan. Se tuntuu väärältä. Varastetulta hetkeltä. Ja kummalliselta, että miksi ex on siellä minun kanssani, jos kerran jo rakastaa uuttansa.

Tämä sama teema ja tunnelma on toistunut unissani jo nuoresta lähtien. Aina on ollut kyseessä varattu tai jollain muulla lailla tavoittamattomissa oleva mies. Minä haaveilen siitä, että hän muuttaisi mielensä ja rakastuisi minuun. Jollain ihmeellisellä tavalla aina näissä unissa sitten on se aspekti, että he kuitenkin ovat kiinnostuneita minusta, mutta heitä ei voi saada.

Live-elämässä muistan, että joskus lukioaikana jossain luokkabileissä mökillä melkein suoranaisesti juoksin yhden miehen perään, kun hän vähän niin kuin juoksi minua pakoon tai ainakin halusi olla yksinään. Enkö osaa ymmärtää kieltoa? Kun mulle sanotaan ei, niin miksi en usko sitä? No, yleensä mulle ei ole sitä ääneen sanottu, vaan se täytyy päätellä toisen käyttäytymisestä.

Tämä sama poika tai mies, joka juoksi pakoon minua oli niihin aikoihin minuun ihastunut. Meillä oli luokkakokous tässä aikuisiällä ja tavattiin siellä vuosien jälkeen tämän miehen kanssa. Vietettiin iltaa, tanssittiin yhdessä porukalla ja kaikkea sellaista mitä noissa kokouksissa yleensä tehdään. Illan pikkutunteina, kun sitten lähdettiin samalla kimppataksilla kotiin päin. Tämä mies kysyi multa suoraan, että miksi meistä ei silloin koskaan tullut mitään? No minä vastasin, että koska hän oli luoksepääsemätön. Hän minut torjui. Sitten hän sanoi, "tosiaan, joku muukin on joskus sanonut noin".

Tässä on yksi kipukohta. Olen toki tämän tiedostanut, mutta käytäntöönkin se pitäisi saada. Uskaltaa luoda ihmissuhde sellaisen ihmisen kanssa, joka päästää luokseen, eikä juokse karkuun. Koska alitajuisestihan haen ja haaveilen sellaisia tavoittamattomia haaveita.

Kyynelten valtameri

En kehoita lukemaan tätä, jollet halua tietää juonipaljastusta Homer-kissan ihmeellisestä elämästä. Eilen illalla luin taas tätä kirjaa ja pääsin kohtaan, jossa WTC:n tornit sortuvat. On kyllä jotenkin niin riipaisevasti kuvattu, kuinka kolme kissaa jäävät keskenään päiviksi asuntoon, kun heidän omistajansa ei niiden luokse katastrofin vuoksi pääse. Lopulta onni käy myöden ja empaattiset poliisimiehet päästävät kissojen omistajan tiesulun lävitse ja hän pääsee hoivaamaan kissojaan. Siinä vaiheessa kun hän avaa asuntonsa oven ja hihkaisee kissoille lopultakin olevansa täällä. Niin sokea, urhea, pikkuruinen Homer loikkaa omistajansa syliin ja halaa. Kiittää karhunhalauksella, että kiitos mami kun tulit takaisin! Siinä vaiheessa ne hanat sitten aukesivat. Ja piti itkeä surua pois kehosta. Ollapa jonain päivänä sellainen ihmissuhde, jossa tapahtuisi jotain tällaista. Että olet niin vilpittömän iloinen siitä, että se toinen tuli. Ei jättänyt sinua pulaan, vaikka niin jo luulit. Vaan tuli, teki kaikkensa, että pääsi rakkaimpiensa luokse. Ihana kirja, kertakaikkiaan.

Tänään tein aarrekartan tälle kuluvalle vuodelle ja huomenna alkaa eroseminaari. Näillä mennään ja elämä tuntuu tällä hetkellä taas hiukan verran helpommalta kestää. Kyllä se aurinko sieltä...

Kohti vapautta

Sain eilen kuningasidean. Oikeastaan se on monen asian summa, mutta kun lapsi tällä kertaa on isällään tiistaihin asti, niin tajusin, että hei mähän en joudu ollenkaan näkemään eksää tämän kertaisessa vaihtorumbassa. Aamulla vein muksun tarhaan ja voila! tiistaina haen hänet sieltä samasta paikasta.
Ette voikaan uskoa minkälainen vapaudentunne mulle siitä tuli. Kuinka olen itkenyt ja pohtinut ja potenut sitä, että jatkuvalla syötöllä näen eksää, monta kertaa viikossa. Mutta.... jos siirrymme lapsenhoitoon niin, että vaihdot tehdään aina tarhan kautta, niin vain äärimmissä poikkeustapauksissa joudumme toisiamme näkemään. Voi autuutta. Kunpa eksäni innostuisi asiasta yhtä paljon tai ainakin antaisi suostumuksensa sille. Tässä olisi yksi hyvin suuri ja merkittävä tekijä erosta toipumiseen. Että voisi oikeasti tehdä pesäeron eksästä. Niin kuin normaalistikin kun erotaan, niin sen jälkeen ei enää olla tekemisissä.
Olen ihan hirvittävän onnellinen, että itse keksin tällaisen idean. Ja muutamalta muultakin eronneelta on nyt tullut kommenttia, että juuri noin hekin vaihdot hoitavat. Joko tarhan tai koulun kautta.

Ai että, ehkä mulla sittenkin on vielä elämä tämän eron jälkeen ;)

Aurinkoa ja aikaa

Tulipa pakollinen nettitauko. Mokkula lakkas toimimasta ja piti sitten tehdä uudet järjestelyt, jotta surffailu onnistuu kotona. Nyt on paljon paremmat ratkaisut ja yhteys toimii paremmin kuin ennen.
Tauko teki kuitenkin hyvää. Piti ihan tarttua kirjaan, kun ei kerran pystynyt koneella roikkumaan tai katsomaan mitään sarjoja. http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510359211 tällainen opus tarttui mukaan kirjastosta ja täytyy myöntää, että ihan hurjan liikuttava tarina. Ihan en ole vielä loppuun asti lukenut, mutta juuri sopivaa luettavaa elämänilon kadottaneelle ihmispololle. Antaa hiukan taas perspektiiviä siitä kuinka hyvin asiat kuitenkin ovat ja elämä itsessään on vaan niin suunnaton lahja ja siitä saa jopa nauttiakin.

Ulkona paistaa aurinko, sen on varmaan moni muukin huomannut. Omaan mielialaan se vaikuttaa hyvinkin positiivisesti. Antaa toivoa siitä josko tämä kaamos tästä taas alkaisi taittumaan.

Vuoden kierto tulee täyteen, yksi ympyrä sulkeutuu. Eksä muutti pois meidän yhteisestä kodistamme helmikuun alussa. Nyt, kuulemma helmikuun puolessa välissä hän muuttaa uutensa kanssa samaan asuntoon. Vaikka erostamme ei olekaan vielä sitä vuotta lähimainkaan, niin sanotaan että ensimmäisestä erosta on.
Olen tuota uutta kuviota aika paljon miettinyt. Välillä tuntuu pahalta miettiä heidän uutta perhettään siellä uudessa kodissaan. Muistot palaavat vahvana mieleen, kun itse muutin eksän kanssa yhteen. Silloin koottiin vauvan hoitopöytää ja tulevaisuus näytti valoisalta. Noh, sitten toisina hetkinä huokaisen helpotuksesta, että se en ole minä, joka aloittelee saman katon alla elämistä eksän kanssa. Hänen kanssaan, kun se eläminen ei ole ihan helpoimmasta päästä. Tämä sillä uudella on vielä ihan hämärän peitossa. Ei eksä kuitenkaan toiseksi ihmiseksi ole muuttunut. Eilen kun palailin iltavapaalta kotiin eksä oli nukuttanut lapsen luonani ja olohuoneessa haisi niin pahalta, että oli tuuletettava hänen lähdettyään. Se on yksi niistä asioista, joista en oikein innostunut yhdessäolomme aikana. Välillä eksällä suihkussakäynti hiukan jäi ja sen vierellä kulkija kyllä haistoi ja huomasi. Olen muutenkin niin superherkkä ihminen, että hajut, äänet ym. voivat olla todella suuria ärsykkeitä. Toisekseen hän oli unohtanut voirasian lämpöiseen keittiön pöydälle. Tätäkin ja maitotölkin lämpimään jättämistä tapahtui ihan jatkuvasti. Minä se olin sitten, joka nostelin niitä jääkaappiin, jos ajoissa huomasin. Ai miksi en pyytänyt eksää sitä tekemään.. no koska hän useimmiten oli tietokoneella ja hänellä oli joku tärkeä vaihe kesken pelissä, joten hän ei sitä juuri sillä hetkellä päässyt tekemään :D Toivo siitä, että hän sitten myöhemmin pelin loputtua olisi muistanut, niin se oli usein aika turha. Kaikesta tällaisesta pienestä ja suuremmasta minä olen nyt vapaa. Siitä joutuu tästä eteenpäin kärsimään se uusi kumppani.

Lisäksi koko ajan teen pieniä siirtoja itsenäisemmän elämän suuntaan. Virustorjuntaohjelman otin ihan omiin nimiini (tähän asti ollut meillä yhteinen) ja suljin yhteisen Netflix-tilin. Loppupeleissä hurjan isoja juttuja, jotka vapauttavat pieniä solmuja tuolta sisältä. Se, että mulla on oma koti ja omat jutut täällä :)
Lisäksi tänäänkin kannoin jonkun verran kaikenlaista turhaa tavaraa roskiin. Ihanaa päästä romusta eroon. Se vapauttaa myös ja antaa tilaa kotiin sekä sitä kautta mieleen.

Tänään vielä illalla treffit vanhan työkaverin kanssa, niin päivä on pulkassa. Tänään on hyvä päivä ja se on ihanaa.

Paikoillaan

Nyt ei tapahdu mitään, ei mielessä eikä elämässäkään. Oon jotenkin ihan jähmettynyt.

Tuon syöpähomman jälkeen tein niin paljon henkistä työskentelyä, muutoksia elämään ja yritin myös tosissaan kääntää elämäni suuntaa. Mihin? Yritin niin paljon kaikenlaisia eri juttuja ja mitä mulle niistä on jäänyt käteen? Kokemuksia. Olenko jalostunut jotenkin ihmisenä, ymmärränkö nykyään enemmän?

Olen ainakin niin lopen kyllästynyt yrittämään yhtään mitään. Tulkoon jos on tullakseen, mutta tällä hetkellä en edes tiedä mitä kaipaan elämääni. No eksääni, meidän perhettä tai siis tietenkin haavekuvaa siitä perhe-elämästä jollaisesta haaveilen. Jos ajattelen, että tekisin sen kaiken jonkun muun kanssa se tuntuu vaan niin kovin väärältä. Eihän nyt tietenkään ole sen aika, mutta koska?
Elämän rajallisuuden kokeminen kuitenkin havahdutti siihen, että jos jotain on mitä haluaa tehdä, niin se kannattaa tehdä. Ok. Taistelen mielessäni ajan kulumiseksi. Haluaisin, että se kuluisi ja näkisin taas jotain järkeä kaikessa. Kaikista mustin ajatus on, että ne kaikki muutokset ja muut tein vain eksän vuoksi ja nyt kun ei olla enää yhdessä, niin ei ole mitään. Ei ole mitään tehtyjä muutoksia.

Näin mustavalkoista asioiden tila ei varmasti ole. Pää on vaan sumuinen ja toisina hetkinä mieleen hiipii lohduttomuutta tulevaisuudesta. Miten mikään voisi muuttua?

Taidan tästä mennä suihkuun ja huuhdella pois ainakin kaiken sen mitä huuhdeltavissa on. Toivottavasti huomenna on iloisempi päivä.

No niin

Kävin vyöhyketerapiassa ja sen jälkeen salaatilla sekä viinilasillisella. Mulla oli melkein riehakas olo, kun palailin kotiin. Tunsin itseni vapaaksi ja tuntui kuin happi kulkisi keuhkoihin paljon suuremmalla volyymilla kuin normaalisti. Hetken siis näin :)

Kotona sitten tapahtuikin se seuraava romahdus. Eksä ilmoitti, että jos hänestä vaan on kiinni, niin muuttaa uutensa kanssa yhteen, kun hänen vanhasta asunnostaan loppuu vuokrasopimus kuukauden päästä. No niin. Nyt sitten päästiin seuraavaan askeleeseen. Omat tunteet ei ole vielä tulleet. Tuntuu vaan pahalta ja siltä, että happi ei enää kuljekaan keuhkoihin.

En tiedä mitä sitten tapahtuu, kun he muuttavat yhteen. Kuinka läheltä tai kaukaa saavat asunnon. Miten lapsen hoitojärjestelyt? Mennäänkö viikko-viikkosysteemiin. Sen minä ainakin tiedän, että lapselle tämä tulee liian pian. Hän ei todellakaan ole meitä vanhempiaan erottanut päässään. Sen huomaa joka päivä monesta asiasta.

Yritin hiukan eksälle puhella, että vaikka hän olisi kuinka onnellinen tahansa, niin yrittäisi muistaa, että lapselle tämä on kuitenkin valtava elämänmuutos ja surun paikka. Siihenpä eksä totesi, että ei hän pysty nopeuttamaan tai hidastamaan lapsen prosessia. Ei pysty ei. Mutta kukaan ei pakota häntä muuttamaan näin pian yhteen uuden kanssa ja sekoittamaan lapsen päätä entisestään. No, emme ole ennenkään ajatelleet samalla tavalla monista asioista, joten miksipä tämäkään tekisi poikkeusta siihen.

Nyt tekisi mieli vetäytyä talviunille ja herätä sitten, kun asiat ovat taas hyvällä tolalla. En jaksa tätä prosessia. 

Rytmit sekaisin

Hereillä. Kello on kohta puolen yön, eikä mua väsytä, yhtään. Huomenna kuitenkin on aikainen herätys, kun lapsi menee pitkästä aikaa tarhaan. Paljon parempi joululoma on ollut mitä ennalta odotin, vaikka tietysti iltaisin ja yksinäisinä hetkinä tuska on välillä kyllä aivan järkyttävää.

Äsken ajattelin karaista itseäni ja katsoa hiukan vanhoja kuvia. Vuodelta 2010 oli nämä, edelleen puhelimessani. Siinä eksäni katsoo minua niin rakastuneena suoraan kameraan/silmiin, että itkuhan siinä tuli. En enää koskaan saa tuota ihailevaa katsetta osakseni hänen taholtaan.

Kun lapsi kotiutui eilen isältään hänellä oli koko illan todella kova ikävä isiä. Ei ole vielä koskaan aikaisemmin ollut tuollaista. Aina välillä hän siihen palasi. Ja ensitöikseen kun kotiin pääsi, niin meni omaan huoneeseensa piirtämään kuvaa perheestään. Hän itse, äiti ja isi. Ai niin ja sitten se kuva oli vielä sellainen, että lapsi haluaisi sen isälleen antaa, kun seuraavan kerran näkevät ja hän halusi, että siihen kirjoitetaan hänen nimi ja myös minun :( No eihän sitä kuvaa anneta isille, ei poika tänään edes muistanut enää sen olemassaoloa. Mutta sen verran hän kuitenkin ikäväänsä valitteli, että lopulta soitettiin isille ja ikävä vähän helpotti. Mutta itsellä se syyllisyys, lohduttomuus siitä mitä pistän lapseni kärsimään. Kuinka hänen perheensä revitään rikki, toiveensa meidän yhdessäolosta perheenä... Miten kestää se pienen lapsen suru, ikävä, kun itsekin on aivan rikki. Siinähän sitten lohdutetaan toista vaikken suoraan sanottuna tiedä mistä varastosta minä sitä lohtua tälle pienelle taimelle ammennan, kun äitikin tarvitsisi lohtua. Tänään on ollut ensimmäinen kerta, kun on kaivannut toisen ihmisen syliä. Sellaista syliä, jossa saisi vaan olla. Hengittää ja olla läsnä. Ei mitään sen enempää.

Päivän mietelause:
"I've come to realize
that the only people I
need in my life are the
ones who need me in
theirs even when I
have nothing else to
offer them but myself".

Tänään olisin kaivannut tätä. Sitä, että kumppani pysyy vierellä vaikken mitään konkreettista pystyisikään tarjoamaan. Vaan oman itseni, hiljaisuuden.

Vuosi kuulemma menee karkeasti erosta selviämiseen. No enää 8kk siihen rajapyykkiin, ei enää paljoa :( 

Itsetuntemus

Mietteitä siitä kuka olen. Nyt tajuan taas, että olen kadottanut itseni tässä edellisessä suhteessani. Kuinka se tapahtuu, sitä en tiedä. Mutta en myöskään tiedä kuka olen.

Onko tämä vaan joku sellainen dualismi, joka on aina läsnä elämässä, ihmisyydessä. Tuli ja vesi. Se tuli ja palo, elämänhalu, joka minussa on. Ja sitten se toinen puoli, rauhallisuus, seesteisyys ja paikallaan olo. Miten nämä kaksi asiaa pystyy yhdistämään ihmisyydessä? Niin, että itsellä on hyvä olla sekä läheisillä.

Mua pelottaa muissa ihmisissä heidän kummalliset mielenkiinnon kohteensa. Ääriliikkeistä innostuminen sekä oudot mielipiteet. Mulle tulee todella pelottava olo ja on kuin seisoisin jonkun jyrkänteen reunalla valmiina minä hetkenä tahansa putoamaan. Mitään varmaa ja pysyvää sijaa jalan alla ei tunnu. Jos itse etsin, mietin, niin ei se minua itseäni pelota. Mikä on se pelottava, mikä mua pelottaa miehissä? Vai onko se vaan sitä, että kun mulla tulee tuo pelottava olo, niin tiedän sisimmässäni, että tuo toinen ei ole luotettava, hän on kuin tuuliviiri, joka muuttaa suuntaansa tuulen kääntyessä.

Luin hijattain vanhoja päiväkirjamerkintöjäni. Sieltä löytyi kuvaus yhdelle päivälle, kun olimme eksän kanssa puhuneet toisen lapsen hankkimisesta (niin kuin niitä lapsia nyt vain hankittaisiin). Aamulla mies oli sanonut, että ei halua uutta lasta minun kanssani yrittää ennen kuin olen saanut oman elämäni kuntoon. Seuraava merkintä olikin illalta, että mies olikin "miettinyt" asioita keskenään ja oli hyvinkin mieltynyt yrittämään sittenkin lasta. Ja silloin aloitettiin yritys. Tämä päiväkirjamerkintä sai minut ajattelemaan, että kuinka paljon meidän elämämme muutenkin oli eksän tuulien mukana menemistä. Sitä on niin sokea tuollaisille asioille, kun elää niiden keskelle. Ja kun niille tuntuu vieläkin olevan sokea. Mutta jos eksäni fiilikset monissakin asioissa muuttuivat yhden päivän aikana ääripäästä toiseen, niin ei ihme että tuntui kuin olisimme eläneet vuoristoradassa.

Huonoina hetkinä ja kun hän oli kireä tai hermostunut aina odotin sitä hetkeä, kun vaaka kallistuu taas sinne ihanan puolelle. Ihan mielettömän kuluttavaa elämää.
Haluan, että ymmärrän tätä paremmin tulevaisuuden vuoksi.

Masennus

Tervetuloa masennus. Viime yönä menin nukkumaan klo01-02 välillä. Tänään heräsin joskus yhdentoista maissa. Jollekin tällainen rytmi voi olla ihan normaali, mutta mulle se kertoo siitä, että olen luisumassa hallitsemattomaan kaaokseen. Pienen lapsen vuoksi päivärytmi pitää pitää aika vakiona, oli arki tai viikonloppu. Siis tottahan lapsi nyt on isällään.

En ole tehnyt tänään yhtään mitään. Pitsankin tilasin kotiin, joten en ole edes postilaatikolla käynyt. Alkaa pahasti muistuttaa olotilaa edellisen eron jälkimainingeissa. Ongelma on se, että mua ei huvita tehdä mitään. Jos lapsi on isällään saatan vaan istua ja itkeä. Masennuksessa kaikista inhottavinta on se ettei oikeasti huvita tehdä mitään. Tietää, että se ja se piristäisi, lähtisinkö kävelylenkille... öö paksunharmaaseen ilmaan, vaikka on keskipäivä. Ei kiitos.

Reppu on niin sanotusti tyhjä. Miten aloittaa taas kerran luomaan "tyhjästä" täyttä.

Tulisi se päätös työkokeilulle, niin olisi pakko ryhdistäytyä. Alkaa elämään arkea.