Aika on pitkää

Kyllä on tiukassa nämä viimeiset tunnit seuraavaan eroseminaarikertaan. Tämä viikonloppu on ollut hirveän vaikea. Mulla on ollut lapsi, en siis ole ollut edes yksin. Ollaan tehty kaikenlaista, paljon kivaakin. Mutta suru on jatkuvasti niin vahvana läsnä, että ahdistaa. Viimeksi tänään kun tulimme bussilla takaisin kotiin elokuvista tuli kyyneleet silmiin.

Tein pari päivää sitten testin, joka testaa sopeutumista eroon. Kuuluu eroseminaariin. Sain todella huonot pisteet, jotka siis tarkoittavat sitä, että mulla on monellakin saralla vielä paljon tekemistä, että olen toipunut. 

Samaan aikaan olen tehnyt tämän muutoksen, että exän kanssa emme enää näe lapsen vaihtamiskuvioissa. Tuntuu ihan järjettömän yksinäiseltä. Olenhan koko ajan edistynyt luopumisessa (ainakin konkreettisissa asioissa), mutta taas tämäkin muutos kehittää lisää sitä mistä pitää luopua. Hän ei enää tule tänne nukuttamaan lasta ja saata istua alas ja kysyä multa "mitä kuuluu?". 

Nyt tuntuu niin pahalta, että olotilan kuvaaminen sanoillakaan ei onnistu. Tää on nyt sitten tätä vuoristorataa, kuuluu kuulemma prosessiin.