Syöpä

Katsoin äsken Inhimillisen tekijän, aiheena rintasyöpä. Sama se mikä syöpä, ihan samat ajatukset minä olen käynyt läpi. Ja käyn edelleen. Tänään lohdutti jotenkin näiden haastateltujen naisten kommentit siitä etteivät mitenkään koe, että syöpä jotenkin jalostaisi ihmistä. Olen vedenjakajalla näine omine ajatuksineni. Silloin vielä kun oltiin exän kanssa yhdessä ja kompuroin pahimmasta henkisestä helvetistä kuiville, niin mainostin exälle, että kyllä syöpä on parasta mitä mulle on tapahtunut! Elin jossain euforia-kuplassa. Yritin muovata itsestäni jotain superselviytyjää, jonka elämä muuttuu täysin tällaisen koetun kriisin jälkeen. Ja minä myös muutun toiseksi. Iloiseksi ihmiseksi, jota mikään ei kosketa. Kaikki olisi vaan henkistä hattaraa.

Noh, nyt eron jälkeen pikkuhiljaa saan kiinni siitä kuka olen. Ja minä olen syövän kyllä sairastanut. Mutta silti olen aivan se sama nainen kuin ennen sitäkin. Olen yrittänyt heittää verkkojani moneen suuntaan, etsiä itseäni. Mutta se oma sisin ei löydy mistään ulkopuolelta. Se istuu kanssani tässä sohvalla. Se on mun ajatuksissa, minun sielussa. Se on aina ollut, eikä sen tarvii muuttua toiseksi. Miksi ihmeessä pitäisi?

Olen kieltänyt sairauteni exän kanssa ollessani. Yritin vaan parantua ja hypätä uuteen elämään. Yritin siis alkaa käsittelemään kriisejä niin kuin exäni. Kadota toiseen ihmiseen. Unohtaa ne omat tunteet ja pelot. Ne on olemassa ja nyt ne olen löytänyt. Olen löytänyt ihanat vertaiset syöpää sairastaneista sekä eroseminaarista eronneet ihmiset. Minä olen siellä missä mun kuuluukin olla ja mun kuuluu olla tässä ilman exääni.

Tässä kappaleessa kiteytyy kaikenlaista. Ehdotonta rakkautta: