Flashbacks

Jostain näitä tulee, jatkuvalla syötöllä. Mieli on palannut aika kauas menneisyyteen.

Ahdistus

Työkokeilun hylkääminen on aiheuttanut hirveän ahdistuksen. Ahdistuksen siitä, että teen varmasti oikein.
Huomenna onneks on se päivä, kun menen työkkäriin juttelemaan tilanteestani.

Pelkään tulevaisuutta. Siinä se on. Mietin miten ne asiat sitten järjestyvät työaikojen puolesta ja voinko luottaa exän hoitoapuun ja vastuunkanto kykyyn vaikken ole aiemmin pystynyt luottamaan? Ja myös yritän pedata pehmeää laskua itselleni, jos exän suunnalta tulee pudotus, kun olen uskaltanut luottaa.

En tiedä. Eilen olin jo ihan varma, että täytyy tehdä turvallisempia suunnitelmia. Mutta niissä turvallisemmissa suunnitelmissa on suuri katkeroitumisen vaara. Miten ajatella samaan aikaan oman lapsensa parasta ja omaa parastaan? Nyt olen päätynyt siihen, että mun pitää vaan hypätä. Ja jos hyppy ei onnistu ja vaikka puolen vuoden, vuoden päästä ex osoittaa epäluotettavuutensa, niin sitten vasta otetaan käytöön plan B.

Koska olen pahasti uhrautunut päättyneessä suhteessani niin ei hitto mun ei kannata enää jatkaa sillä linjalla. Voisinko uskaltaa ajatella vain itseäni? Pelkään kuitenkin, että ajattelen oman lapseni kustannuksella.

Kuitenkin jollei mitään uskalla, ottaa riskejä, kokeilla tuntematonta, niin elämä kapenee kapenemistaan. Pelko sanoittaa kaiken tekemisen ja siitä on kyllä elämänilo kaukana.

Yritän löytää rohkeutta.

Hylky

Juna ei kulje nyt oikein raiteillaan. Pieni suistuminen tapahtui eilen. Vihdosta viimein kahden kuukauden odottelun jälkeen sain työeläkelaitokselta päätöksen rahoituksesta. Se oli hylkäävä. Sen mitä heidän kirjoittamastaan ymmärsin oli etten ole tarpeeksi sairas heidän tarpeisiinsa. Joten... työkkäriin tieni käy ja jos sitä kautta saisin toteutettua tämän hienon suunnitelmani. Kaksi kuukautta hukkaan? Ei kai. Tämä on ollut todella tarpeellistakin? ja terapeuttista käydä kotona yksinään läpi näitä erotuntemuksia. Mutta rajansa kaikelle, kyllä mä aikuisten oikeesti olisin jo valmis palaamaan yhteiskuntaan täältä turvallisesta kolostani. Kyllä tuo kuitenkin aika romahdus oli tuo päätös. En odottanut tuota. Ihan mitä muuta tahansa, mutten hylkäävää päätöstä. Sinänsä tämä ei ole uutta elämässäni. Mikään ei ole mennyt vuodesta 2011 eteenpäin niin kuin olisin odottanut. Aina kun odotan jotain, niin yleensä tapahtumat ovatkin olleet jotain ihan muuta - jotain sellaista mitä en ole edes osannut toivoa tai pelätä. Sitä ainakin tuo sairastumisprosessi mulle yritti opettaa, että ota vastaan se mitä tulee, koska se yleensä on jotain sellaista mitä et odottanut. Lyhykäisyydessään jos odotat kontrollista puhtaita papereita, niitä et saa tai jos pelkäät pahinta, niin kappas sieltä tuleekin kirkkaan puhtaat paperit. Ah tätä elämän ennakoimattomuutta ja epävarmuutta.

Ajattelin tänään tehdä kirjahankinnan ja käydä ostaan Marja Aarnipuron kirjan Rintasyövän jälkeen. Haluan lukea jonkun muunkin kokemuksia siitä millaista on elämä syövän jälkeen. Kun jokainen kolotus, vaiva tai aavistus on tuomio siitä, että tottakai syöpä on uusinut tai levinnyt. Minäkin mm. kävin sairastumiseni jälkeisenä vuotena mammografiassa ja luomitarkastuksessa. Että kyllä se pelko vallan saa, kun sille voiman antaa. Tämä on varmaan yksi niistä asioista, joita ei voi ymmärtää kuin toinen syövän sairastunut. Normaali-ihmisen korvaanhan tuollainen toiminta kuulostaa ihan järjettömältä.

Eilen eroseminaarissa oli mulla ihan superhankala olla. Kyllä sentään jotain puhuin ja sain sanottua pettymyksenikin myös päätöksen hylkäämisestä. Mutta tottakai se taas nostaa pintaan ne tuntemukset, että kuinka paljon ihmisen pitää kestää. Kun joka saralla menee päin helvettiä. Eikö vähän helpommallakin voisi päästä? Kullekin annetaan juuri sen kokoinen taakka, jonka kukin jaksaa kantaa. Ilmesesti mun karmallani on annettavana ihan hitosti kannettavaa mulle.

Jospa tämän kuluvan vuoden aikana saisin lastiani hieman keventää.  

Aika on pitkää

Kyllä on tiukassa nämä viimeiset tunnit seuraavaan eroseminaarikertaan. Tämä viikonloppu on ollut hirveän vaikea. Mulla on ollut lapsi, en siis ole ollut edes yksin. Ollaan tehty kaikenlaista, paljon kivaakin. Mutta suru on jatkuvasti niin vahvana läsnä, että ahdistaa. Viimeksi tänään kun tulimme bussilla takaisin kotiin elokuvista tuli kyyneleet silmiin.

Tein pari päivää sitten testin, joka testaa sopeutumista eroon. Kuuluu eroseminaariin. Sain todella huonot pisteet, jotka siis tarkoittavat sitä, että mulla on monellakin saralla vielä paljon tekemistä, että olen toipunut. 

Samaan aikaan olen tehnyt tämän muutoksen, että exän kanssa emme enää näe lapsen vaihtamiskuvioissa. Tuntuu ihan järjettömän yksinäiseltä. Olenhan koko ajan edistynyt luopumisessa (ainakin konkreettisissa asioissa), mutta taas tämäkin muutos kehittää lisää sitä mistä pitää luopua. Hän ei enää tule tänne nukuttamaan lasta ja saata istua alas ja kysyä multa "mitä kuuluu?". 

Nyt tuntuu niin pahalta, että olotilan kuvaaminen sanoillakaan ei onnistu. Tää on nyt sitten tätä vuoristorataa, kuuluu kuulemma prosessiin. 

Suru

Eipä sitten muuta:

Syöpä

Katsoin äsken Inhimillisen tekijän, aiheena rintasyöpä. Sama se mikä syöpä, ihan samat ajatukset minä olen käynyt läpi. Ja käyn edelleen. Tänään lohdutti jotenkin näiden haastateltujen naisten kommentit siitä etteivät mitenkään koe, että syöpä jotenkin jalostaisi ihmistä. Olen vedenjakajalla näine omine ajatuksineni. Silloin vielä kun oltiin exän kanssa yhdessä ja kompuroin pahimmasta henkisestä helvetistä kuiville, niin mainostin exälle, että kyllä syöpä on parasta mitä mulle on tapahtunut! Elin jossain euforia-kuplassa. Yritin muovata itsestäni jotain superselviytyjää, jonka elämä muuttuu täysin tällaisen koetun kriisin jälkeen. Ja minä myös muutun toiseksi. Iloiseksi ihmiseksi, jota mikään ei kosketa. Kaikki olisi vaan henkistä hattaraa.

Noh, nyt eron jälkeen pikkuhiljaa saan kiinni siitä kuka olen. Ja minä olen syövän kyllä sairastanut. Mutta silti olen aivan se sama nainen kuin ennen sitäkin. Olen yrittänyt heittää verkkojani moneen suuntaan, etsiä itseäni. Mutta se oma sisin ei löydy mistään ulkopuolelta. Se istuu kanssani tässä sohvalla. Se on mun ajatuksissa, minun sielussa. Se on aina ollut, eikä sen tarvii muuttua toiseksi. Miksi ihmeessä pitäisi?

Olen kieltänyt sairauteni exän kanssa ollessani. Yritin vaan parantua ja hypätä uuteen elämään. Yritin siis alkaa käsittelemään kriisejä niin kuin exäni. Kadota toiseen ihmiseen. Unohtaa ne omat tunteet ja pelot. Ne on olemassa ja nyt ne olen löytänyt. Olen löytänyt ihanat vertaiset syöpää sairastaneista sekä eroseminaarista eronneet ihmiset. Minä olen siellä missä mun kuuluukin olla ja mun kuuluu olla tässä ilman exääni.

Tässä kappaleessa kiteytyy kaikenlaista. Ehdotonta rakkautta:

Persoonallisuustesti

Täytin yhden persoonallisuustestin ajankuluksi. Tässäpä tulos:

"Olet oma yksilösi, uskollinen ja herkkä. Olet herkkä ja ujo, etkä pidä asioita itsestään selvinä. Tunnet itsesi olevan hyödyksi vain silloin, kun voit olla avuksi toisille. Toiset ihmiset helposti luottavat kaltaisesi ihmisen apuun, joskus jopa niin paljon että he kehittävät itselleen vastuuttoman läheisriippuvuuden sinuun. Ihmistyyppisi uhrautuu helposti, ja vaarana onkin ajautua marttyyriksi. Saatat joutua kamppailemaan sisäisten epäilyksiesi ja pelkojesi kanssa, ennen kuin uskallat ilmaista henkilökohtaiset halusi ja tarpeesi. Olet konservatiivi, jolle työ on elämä. Teet töitä ahkerasti niin työpaikalla kuin kotonasi. Tarjoat apuasi anteliaasti, ja usein kulissien takana. Uudet ideat, muutokset ja epävarmuus ärsyttävät sinua. Haluat muuttumattoman, hyvin järjestetyn ja aikataulutetun elämän, vaikka se tarkoittaisi sitä että joku toinen tekee aikataulusi ja ohjaa elämääsi. Sovellut parhaiten ammatteihin, joissa voit auttaa ihmisiä: palvelutyö, opetus, vapaaehtoistyö, hoitotyö. Olet onnellisimmillasi kun voit käsitellä yksityiskohtia ja suorittaa rutiineja, varsinkin jos voit tehdä niitä ihmisten parissa." 

Oli iloinen yllätys, että tämän testin perusteella olen hakeutumassa täsmälleen mulle sopivaan työhön. Ehkäpä siis tunnen nykyään itseni paremmin kuin esimerkiksi parikymppisenä. Työkokeilun rahoituspäätös on postissa matkalla mulle. Jännityksellä odotan saapuuko se tänään vai vasta maanantaina. Niin salaperäistä on, etten tiedä päätöksen yksityiskohdista mitään, netissä ainoastaan lukee, että se on mulle postitettu. Nyt kuitenkin vahva tunne siitä, että vihdoinkin alkaa jotain tapahtua elämässä :)

Yllä mainitun testin voi tehdä osoitteessa http://netello.fi/Persoonallisuustesti

Unet

Huomenta vaan kaikille. Pää on sumuinen ja fiilis sen mukainen. Viime yönä aina kun nukahdin ja näin unta, siinä oli joko ex sekä exän uusi tai pelkkä ex. Todella ahdistava tunnelma unissa. Exän uusi on näissä unissa aina jotenkin niin inhottavan empaattinen. Hän näkee ja ymmärtää kipuni ja yrittää jopa lohduttaa minua. Minussa se saa vaan raivon aikaiseksi. En muista mitä viime yönä tapahtui, mutta mahdoinko lyödä sitä naista kun kauniisti hymyilemällä ja huolestuneena minulle jotain puhui.

Sitten toinen teema näissä mun unissa on se ex, yksin. Silloin olemme kaksin, luvatta jossain. Viime yönä olimme mm. monikerroksisessa talossa, joka oli hyvin täynnä tavaraa. Ratkaisut millä kuljettiin aina kerroksesta toiseen olivat hyvin mielikuvituksellisia. Välillä piti ryömiä tavaroiden alta ja sivusta ja tuntui aika pelottavaltakin, että löytyykö toiselta puolelta aukko, josta pääsee jatkamaan matkaa. Minä menin edellä ja ex jossain perässä, kävi ensi parkkeeraamassa auton paikalle, josta ei saa sakkoja. Lopulta pääsin aika korkealle talossa ja alkoi hahmottumaankin mitä reittiä pääsen sinne mihin haluan. Kapusin mm. tikkaita pitkin, joissa myös oli esteitä ja tavaraa ja kiipeäminen oli fyysisesti hirveän raskasta. Koko ajan takaraivossa raksutti kuinka vähän meillä on aikaa. Ehdimmekö yhtään olla toistemme kanssa, kun pääsemme perille. Tunnelma oli sellainen, että minä haluan olla exän kanssa ja toivon sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka meillä oli. Ex ei kuitenkaan suoranaisesti halunnut olla mun kanssani. Hän pettää uuttansa olemalla paikalla ja omasta vastahakoisuudestaan huolimatta kuitenkin suostuu minun mielikseni? tulemaan. Se tuntuu väärältä. Varastetulta hetkeltä. Ja kummalliselta, että miksi ex on siellä minun kanssani, jos kerran jo rakastaa uuttansa.

Tämä sama teema ja tunnelma on toistunut unissani jo nuoresta lähtien. Aina on ollut kyseessä varattu tai jollain muulla lailla tavoittamattomissa oleva mies. Minä haaveilen siitä, että hän muuttaisi mielensä ja rakastuisi minuun. Jollain ihmeellisellä tavalla aina näissä unissa sitten on se aspekti, että he kuitenkin ovat kiinnostuneita minusta, mutta heitä ei voi saada.

Live-elämässä muistan, että joskus lukioaikana jossain luokkabileissä mökillä melkein suoranaisesti juoksin yhden miehen perään, kun hän vähän niin kuin juoksi minua pakoon tai ainakin halusi olla yksinään. Enkö osaa ymmärtää kieltoa? Kun mulle sanotaan ei, niin miksi en usko sitä? No, yleensä mulle ei ole sitä ääneen sanottu, vaan se täytyy päätellä toisen käyttäytymisestä.

Tämä sama poika tai mies, joka juoksi pakoon minua oli niihin aikoihin minuun ihastunut. Meillä oli luokkakokous tässä aikuisiällä ja tavattiin siellä vuosien jälkeen tämän miehen kanssa. Vietettiin iltaa, tanssittiin yhdessä porukalla ja kaikkea sellaista mitä noissa kokouksissa yleensä tehdään. Illan pikkutunteina, kun sitten lähdettiin samalla kimppataksilla kotiin päin. Tämä mies kysyi multa suoraan, että miksi meistä ei silloin koskaan tullut mitään? No minä vastasin, että koska hän oli luoksepääsemätön. Hän minut torjui. Sitten hän sanoi, "tosiaan, joku muukin on joskus sanonut noin".

Tässä on yksi kipukohta. Olen toki tämän tiedostanut, mutta käytäntöönkin se pitäisi saada. Uskaltaa luoda ihmissuhde sellaisen ihmisen kanssa, joka päästää luokseen, eikä juokse karkuun. Koska alitajuisestihan haen ja haaveilen sellaisia tavoittamattomia haaveita.

Kyynelten valtameri

En kehoita lukemaan tätä, jollet halua tietää juonipaljastusta Homer-kissan ihmeellisestä elämästä. Eilen illalla luin taas tätä kirjaa ja pääsin kohtaan, jossa WTC:n tornit sortuvat. On kyllä jotenkin niin riipaisevasti kuvattu, kuinka kolme kissaa jäävät keskenään päiviksi asuntoon, kun heidän omistajansa ei niiden luokse katastrofin vuoksi pääse. Lopulta onni käy myöden ja empaattiset poliisimiehet päästävät kissojen omistajan tiesulun lävitse ja hän pääsee hoivaamaan kissojaan. Siinä vaiheessa kun hän avaa asuntonsa oven ja hihkaisee kissoille lopultakin olevansa täällä. Niin sokea, urhea, pikkuruinen Homer loikkaa omistajansa syliin ja halaa. Kiittää karhunhalauksella, että kiitos mami kun tulit takaisin! Siinä vaiheessa ne hanat sitten aukesivat. Ja piti itkeä surua pois kehosta. Ollapa jonain päivänä sellainen ihmissuhde, jossa tapahtuisi jotain tällaista. Että olet niin vilpittömän iloinen siitä, että se toinen tuli. Ei jättänyt sinua pulaan, vaikka niin jo luulit. Vaan tuli, teki kaikkensa, että pääsi rakkaimpiensa luokse. Ihana kirja, kertakaikkiaan.

Tänään tein aarrekartan tälle kuluvalle vuodelle ja huomenna alkaa eroseminaari. Näillä mennään ja elämä tuntuu tällä hetkellä taas hiukan verran helpommalta kestää. Kyllä se aurinko sieltä...

Kohti vapautta

Sain eilen kuningasidean. Oikeastaan se on monen asian summa, mutta kun lapsi tällä kertaa on isällään tiistaihin asti, niin tajusin, että hei mähän en joudu ollenkaan näkemään eksää tämän kertaisessa vaihtorumbassa. Aamulla vein muksun tarhaan ja voila! tiistaina haen hänet sieltä samasta paikasta.
Ette voikaan uskoa minkälainen vapaudentunne mulle siitä tuli. Kuinka olen itkenyt ja pohtinut ja potenut sitä, että jatkuvalla syötöllä näen eksää, monta kertaa viikossa. Mutta.... jos siirrymme lapsenhoitoon niin, että vaihdot tehdään aina tarhan kautta, niin vain äärimmissä poikkeustapauksissa joudumme toisiamme näkemään. Voi autuutta. Kunpa eksäni innostuisi asiasta yhtä paljon tai ainakin antaisi suostumuksensa sille. Tässä olisi yksi hyvin suuri ja merkittävä tekijä erosta toipumiseen. Että voisi oikeasti tehdä pesäeron eksästä. Niin kuin normaalistikin kun erotaan, niin sen jälkeen ei enää olla tekemisissä.
Olen ihan hirvittävän onnellinen, että itse keksin tällaisen idean. Ja muutamalta muultakin eronneelta on nyt tullut kommenttia, että juuri noin hekin vaihdot hoitavat. Joko tarhan tai koulun kautta.

Ai että, ehkä mulla sittenkin on vielä elämä tämän eron jälkeen ;)

Aurinkoa ja aikaa

Tulipa pakollinen nettitauko. Mokkula lakkas toimimasta ja piti sitten tehdä uudet järjestelyt, jotta surffailu onnistuu kotona. Nyt on paljon paremmat ratkaisut ja yhteys toimii paremmin kuin ennen.
Tauko teki kuitenkin hyvää. Piti ihan tarttua kirjaan, kun ei kerran pystynyt koneella roikkumaan tai katsomaan mitään sarjoja. http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510359211 tällainen opus tarttui mukaan kirjastosta ja täytyy myöntää, että ihan hurjan liikuttava tarina. Ihan en ole vielä loppuun asti lukenut, mutta juuri sopivaa luettavaa elämänilon kadottaneelle ihmispololle. Antaa hiukan taas perspektiiviä siitä kuinka hyvin asiat kuitenkin ovat ja elämä itsessään on vaan niin suunnaton lahja ja siitä saa jopa nauttiakin.

Ulkona paistaa aurinko, sen on varmaan moni muukin huomannut. Omaan mielialaan se vaikuttaa hyvinkin positiivisesti. Antaa toivoa siitä josko tämä kaamos tästä taas alkaisi taittumaan.

Vuoden kierto tulee täyteen, yksi ympyrä sulkeutuu. Eksä muutti pois meidän yhteisestä kodistamme helmikuun alussa. Nyt, kuulemma helmikuun puolessa välissä hän muuttaa uutensa kanssa samaan asuntoon. Vaikka erostamme ei olekaan vielä sitä vuotta lähimainkaan, niin sanotaan että ensimmäisestä erosta on.
Olen tuota uutta kuviota aika paljon miettinyt. Välillä tuntuu pahalta miettiä heidän uutta perhettään siellä uudessa kodissaan. Muistot palaavat vahvana mieleen, kun itse muutin eksän kanssa yhteen. Silloin koottiin vauvan hoitopöytää ja tulevaisuus näytti valoisalta. Noh, sitten toisina hetkinä huokaisen helpotuksesta, että se en ole minä, joka aloittelee saman katon alla elämistä eksän kanssa. Hänen kanssaan, kun se eläminen ei ole ihan helpoimmasta päästä. Tämä sillä uudella on vielä ihan hämärän peitossa. Ei eksä kuitenkaan toiseksi ihmiseksi ole muuttunut. Eilen kun palailin iltavapaalta kotiin eksä oli nukuttanut lapsen luonani ja olohuoneessa haisi niin pahalta, että oli tuuletettava hänen lähdettyään. Se on yksi niistä asioista, joista en oikein innostunut yhdessäolomme aikana. Välillä eksällä suihkussakäynti hiukan jäi ja sen vierellä kulkija kyllä haistoi ja huomasi. Olen muutenkin niin superherkkä ihminen, että hajut, äänet ym. voivat olla todella suuria ärsykkeitä. Toisekseen hän oli unohtanut voirasian lämpöiseen keittiön pöydälle. Tätäkin ja maitotölkin lämpimään jättämistä tapahtui ihan jatkuvasti. Minä se olin sitten, joka nostelin niitä jääkaappiin, jos ajoissa huomasin. Ai miksi en pyytänyt eksää sitä tekemään.. no koska hän useimmiten oli tietokoneella ja hänellä oli joku tärkeä vaihe kesken pelissä, joten hän ei sitä juuri sillä hetkellä päässyt tekemään :D Toivo siitä, että hän sitten myöhemmin pelin loputtua olisi muistanut, niin se oli usein aika turha. Kaikesta tällaisesta pienestä ja suuremmasta minä olen nyt vapaa. Siitä joutuu tästä eteenpäin kärsimään se uusi kumppani.

Lisäksi koko ajan teen pieniä siirtoja itsenäisemmän elämän suuntaan. Virustorjuntaohjelman otin ihan omiin nimiini (tähän asti ollut meillä yhteinen) ja suljin yhteisen Netflix-tilin. Loppupeleissä hurjan isoja juttuja, jotka vapauttavat pieniä solmuja tuolta sisältä. Se, että mulla on oma koti ja omat jutut täällä :)
Lisäksi tänäänkin kannoin jonkun verran kaikenlaista turhaa tavaraa roskiin. Ihanaa päästä romusta eroon. Se vapauttaa myös ja antaa tilaa kotiin sekä sitä kautta mieleen.

Tänään vielä illalla treffit vanhan työkaverin kanssa, niin päivä on pulkassa. Tänään on hyvä päivä ja se on ihanaa.

Paikoillaan

Nyt ei tapahdu mitään, ei mielessä eikä elämässäkään. Oon jotenkin ihan jähmettynyt.

Tuon syöpähomman jälkeen tein niin paljon henkistä työskentelyä, muutoksia elämään ja yritin myös tosissaan kääntää elämäni suuntaa. Mihin? Yritin niin paljon kaikenlaisia eri juttuja ja mitä mulle niistä on jäänyt käteen? Kokemuksia. Olenko jalostunut jotenkin ihmisenä, ymmärränkö nykyään enemmän?

Olen ainakin niin lopen kyllästynyt yrittämään yhtään mitään. Tulkoon jos on tullakseen, mutta tällä hetkellä en edes tiedä mitä kaipaan elämääni. No eksääni, meidän perhettä tai siis tietenkin haavekuvaa siitä perhe-elämästä jollaisesta haaveilen. Jos ajattelen, että tekisin sen kaiken jonkun muun kanssa se tuntuu vaan niin kovin väärältä. Eihän nyt tietenkään ole sen aika, mutta koska?
Elämän rajallisuuden kokeminen kuitenkin havahdutti siihen, että jos jotain on mitä haluaa tehdä, niin se kannattaa tehdä. Ok. Taistelen mielessäni ajan kulumiseksi. Haluaisin, että se kuluisi ja näkisin taas jotain järkeä kaikessa. Kaikista mustin ajatus on, että ne kaikki muutokset ja muut tein vain eksän vuoksi ja nyt kun ei olla enää yhdessä, niin ei ole mitään. Ei ole mitään tehtyjä muutoksia.

Näin mustavalkoista asioiden tila ei varmasti ole. Pää on vaan sumuinen ja toisina hetkinä mieleen hiipii lohduttomuutta tulevaisuudesta. Miten mikään voisi muuttua?

Taidan tästä mennä suihkuun ja huuhdella pois ainakin kaiken sen mitä huuhdeltavissa on. Toivottavasti huomenna on iloisempi päivä.

No niin

Kävin vyöhyketerapiassa ja sen jälkeen salaatilla sekä viinilasillisella. Mulla oli melkein riehakas olo, kun palailin kotiin. Tunsin itseni vapaaksi ja tuntui kuin happi kulkisi keuhkoihin paljon suuremmalla volyymilla kuin normaalisti. Hetken siis näin :)

Kotona sitten tapahtuikin se seuraava romahdus. Eksä ilmoitti, että jos hänestä vaan on kiinni, niin muuttaa uutensa kanssa yhteen, kun hänen vanhasta asunnostaan loppuu vuokrasopimus kuukauden päästä. No niin. Nyt sitten päästiin seuraavaan askeleeseen. Omat tunteet ei ole vielä tulleet. Tuntuu vaan pahalta ja siltä, että happi ei enää kuljekaan keuhkoihin.

En tiedä mitä sitten tapahtuu, kun he muuttavat yhteen. Kuinka läheltä tai kaukaa saavat asunnon. Miten lapsen hoitojärjestelyt? Mennäänkö viikko-viikkosysteemiin. Sen minä ainakin tiedän, että lapselle tämä tulee liian pian. Hän ei todellakaan ole meitä vanhempiaan erottanut päässään. Sen huomaa joka päivä monesta asiasta.

Yritin hiukan eksälle puhella, että vaikka hän olisi kuinka onnellinen tahansa, niin yrittäisi muistaa, että lapselle tämä on kuitenkin valtava elämänmuutos ja surun paikka. Siihenpä eksä totesi, että ei hän pysty nopeuttamaan tai hidastamaan lapsen prosessia. Ei pysty ei. Mutta kukaan ei pakota häntä muuttamaan näin pian yhteen uuden kanssa ja sekoittamaan lapsen päätä entisestään. No, emme ole ennenkään ajatelleet samalla tavalla monista asioista, joten miksipä tämäkään tekisi poikkeusta siihen.

Nyt tekisi mieli vetäytyä talviunille ja herätä sitten, kun asiat ovat taas hyvällä tolalla. En jaksa tätä prosessia. 

Rytmit sekaisin

Hereillä. Kello on kohta puolen yön, eikä mua väsytä, yhtään. Huomenna kuitenkin on aikainen herätys, kun lapsi menee pitkästä aikaa tarhaan. Paljon parempi joululoma on ollut mitä ennalta odotin, vaikka tietysti iltaisin ja yksinäisinä hetkinä tuska on välillä kyllä aivan järkyttävää.

Äsken ajattelin karaista itseäni ja katsoa hiukan vanhoja kuvia. Vuodelta 2010 oli nämä, edelleen puhelimessani. Siinä eksäni katsoo minua niin rakastuneena suoraan kameraan/silmiin, että itkuhan siinä tuli. En enää koskaan saa tuota ihailevaa katsetta osakseni hänen taholtaan.

Kun lapsi kotiutui eilen isältään hänellä oli koko illan todella kova ikävä isiä. Ei ole vielä koskaan aikaisemmin ollut tuollaista. Aina välillä hän siihen palasi. Ja ensitöikseen kun kotiin pääsi, niin meni omaan huoneeseensa piirtämään kuvaa perheestään. Hän itse, äiti ja isi. Ai niin ja sitten se kuva oli vielä sellainen, että lapsi haluaisi sen isälleen antaa, kun seuraavan kerran näkevät ja hän halusi, että siihen kirjoitetaan hänen nimi ja myös minun :( No eihän sitä kuvaa anneta isille, ei poika tänään edes muistanut enää sen olemassaoloa. Mutta sen verran hän kuitenkin ikäväänsä valitteli, että lopulta soitettiin isille ja ikävä vähän helpotti. Mutta itsellä se syyllisyys, lohduttomuus siitä mitä pistän lapseni kärsimään. Kuinka hänen perheensä revitään rikki, toiveensa meidän yhdessäolosta perheenä... Miten kestää se pienen lapsen suru, ikävä, kun itsekin on aivan rikki. Siinähän sitten lohdutetaan toista vaikken suoraan sanottuna tiedä mistä varastosta minä sitä lohtua tälle pienelle taimelle ammennan, kun äitikin tarvitsisi lohtua. Tänään on ollut ensimmäinen kerta, kun on kaivannut toisen ihmisen syliä. Sellaista syliä, jossa saisi vaan olla. Hengittää ja olla läsnä. Ei mitään sen enempää.

Päivän mietelause:
"I've come to realize
that the only people I
need in my life are the
ones who need me in
theirs even when I
have nothing else to
offer them but myself".

Tänään olisin kaivannut tätä. Sitä, että kumppani pysyy vierellä vaikken mitään konkreettista pystyisikään tarjoamaan. Vaan oman itseni, hiljaisuuden.

Vuosi kuulemma menee karkeasti erosta selviämiseen. No enää 8kk siihen rajapyykkiin, ei enää paljoa :( 

Itsetuntemus

Mietteitä siitä kuka olen. Nyt tajuan taas, että olen kadottanut itseni tässä edellisessä suhteessani. Kuinka se tapahtuu, sitä en tiedä. Mutta en myöskään tiedä kuka olen.

Onko tämä vaan joku sellainen dualismi, joka on aina läsnä elämässä, ihmisyydessä. Tuli ja vesi. Se tuli ja palo, elämänhalu, joka minussa on. Ja sitten se toinen puoli, rauhallisuus, seesteisyys ja paikallaan olo. Miten nämä kaksi asiaa pystyy yhdistämään ihmisyydessä? Niin, että itsellä on hyvä olla sekä läheisillä.

Mua pelottaa muissa ihmisissä heidän kummalliset mielenkiinnon kohteensa. Ääriliikkeistä innostuminen sekä oudot mielipiteet. Mulle tulee todella pelottava olo ja on kuin seisoisin jonkun jyrkänteen reunalla valmiina minä hetkenä tahansa putoamaan. Mitään varmaa ja pysyvää sijaa jalan alla ei tunnu. Jos itse etsin, mietin, niin ei se minua itseäni pelota. Mikä on se pelottava, mikä mua pelottaa miehissä? Vai onko se vaan sitä, että kun mulla tulee tuo pelottava olo, niin tiedän sisimmässäni, että tuo toinen ei ole luotettava, hän on kuin tuuliviiri, joka muuttaa suuntaansa tuulen kääntyessä.

Luin hijattain vanhoja päiväkirjamerkintöjäni. Sieltä löytyi kuvaus yhdelle päivälle, kun olimme eksän kanssa puhuneet toisen lapsen hankkimisesta (niin kuin niitä lapsia nyt vain hankittaisiin). Aamulla mies oli sanonut, että ei halua uutta lasta minun kanssani yrittää ennen kuin olen saanut oman elämäni kuntoon. Seuraava merkintä olikin illalta, että mies olikin "miettinyt" asioita keskenään ja oli hyvinkin mieltynyt yrittämään sittenkin lasta. Ja silloin aloitettiin yritys. Tämä päiväkirjamerkintä sai minut ajattelemaan, että kuinka paljon meidän elämämme muutenkin oli eksän tuulien mukana menemistä. Sitä on niin sokea tuollaisille asioille, kun elää niiden keskelle. Ja kun niille tuntuu vieläkin olevan sokea. Mutta jos eksäni fiilikset monissakin asioissa muuttuivat yhden päivän aikana ääripäästä toiseen, niin ei ihme että tuntui kuin olisimme eläneet vuoristoradassa.

Huonoina hetkinä ja kun hän oli kireä tai hermostunut aina odotin sitä hetkeä, kun vaaka kallistuu taas sinne ihanan puolelle. Ihan mielettömän kuluttavaa elämää.
Haluan, että ymmärrän tätä paremmin tulevaisuuden vuoksi.

Masennus

Tervetuloa masennus. Viime yönä menin nukkumaan klo01-02 välillä. Tänään heräsin joskus yhdentoista maissa. Jollekin tällainen rytmi voi olla ihan normaali, mutta mulle se kertoo siitä, että olen luisumassa hallitsemattomaan kaaokseen. Pienen lapsen vuoksi päivärytmi pitää pitää aika vakiona, oli arki tai viikonloppu. Siis tottahan lapsi nyt on isällään.

En ole tehnyt tänään yhtään mitään. Pitsankin tilasin kotiin, joten en ole edes postilaatikolla käynyt. Alkaa pahasti muistuttaa olotilaa edellisen eron jälkimainingeissa. Ongelma on se, että mua ei huvita tehdä mitään. Jos lapsi on isällään saatan vaan istua ja itkeä. Masennuksessa kaikista inhottavinta on se ettei oikeasti huvita tehdä mitään. Tietää, että se ja se piristäisi, lähtisinkö kävelylenkille... öö paksunharmaaseen ilmaan, vaikka on keskipäivä. Ei kiitos.

Reppu on niin sanotusti tyhjä. Miten aloittaa taas kerran luomaan "tyhjästä" täyttä.

Tulisi se päätös työkokeilulle, niin olisi pakko ryhdistäytyä. Alkaa elämään arkea.