Juna ei kulje nyt oikein raiteillaan. Pieni suistuminen tapahtui eilen. Vihdosta viimein kahden kuukauden odottelun jälkeen sain työeläkelaitokselta päätöksen rahoituksesta. Se oli hylkäävä. Sen mitä heidän kirjoittamastaan ymmärsin oli etten ole tarpeeksi sairas heidän tarpeisiinsa. Joten... työkkäriin tieni käy ja jos sitä kautta saisin toteutettua tämän hienon suunnitelmani. Kaksi kuukautta hukkaan? Ei kai. Tämä on ollut todella tarpeellistakin? ja terapeuttista käydä kotona yksinään läpi näitä erotuntemuksia. Mutta rajansa kaikelle, kyllä mä aikuisten oikeesti olisin jo valmis palaamaan yhteiskuntaan täältä turvallisesta kolostani. Kyllä tuo kuitenkin aika romahdus oli tuo päätös. En odottanut tuota. Ihan mitä muuta tahansa, mutten hylkäävää päätöstä. Sinänsä tämä ei ole uutta elämässäni. Mikään ei ole mennyt vuodesta 2011 eteenpäin niin kuin olisin odottanut. Aina kun odotan jotain, niin yleensä tapahtumat ovatkin olleet jotain ihan muuta - jotain sellaista mitä en ole edes osannut toivoa tai pelätä. Sitä ainakin tuo sairastumisprosessi mulle yritti opettaa, että ota vastaan se mitä tulee, koska se yleensä on jotain sellaista mitä et odottanut. Lyhykäisyydessään jos odotat kontrollista puhtaita papereita, niitä et saa tai jos pelkäät pahinta, niin kappas sieltä tuleekin kirkkaan puhtaat paperit. Ah tätä elämän ennakoimattomuutta ja epävarmuutta.
Ajattelin tänään tehdä kirjahankinnan ja käydä ostaan Marja Aarnipuron kirjan Rintasyövän jälkeen. Haluan lukea jonkun muunkin kokemuksia siitä millaista on elämä syövän jälkeen. Kun jokainen kolotus, vaiva tai aavistus on tuomio siitä, että tottakai syöpä on uusinut tai levinnyt. Minäkin mm. kävin sairastumiseni jälkeisenä vuotena mammografiassa ja luomitarkastuksessa. Että kyllä se pelko vallan saa, kun sille voiman antaa. Tämä on varmaan yksi niistä asioista, joita ei voi ymmärtää kuin toinen syövän sairastunut. Normaali-ihmisen korvaanhan tuollainen toiminta kuulostaa ihan järjettömältä.
Eilen eroseminaarissa oli mulla ihan superhankala olla. Kyllä sentään jotain puhuin ja sain sanottua pettymyksenikin myös päätöksen hylkäämisestä. Mutta tottakai se taas nostaa pintaan ne tuntemukset, että kuinka paljon ihmisen pitää kestää. Kun joka saralla menee päin helvettiä. Eikö vähän helpommallakin voisi päästä? Kullekin annetaan juuri sen kokoinen taakka, jonka kukin jaksaa kantaa. Ilmesesti mun karmallani on annettavana ihan hitosti kannettavaa mulle.
Jospa tämän kuluvan vuoden aikana saisin lastiani hieman keventää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti