Verkot heitetty

Nyt ne on täytetty ja lähetetty bittiavaruuteen. Yhtään en tiedä mitä tulee tapahtumaan. Mutta eiköhän tämä homma nyt niin mene kuin on tarkoitettukin.

Hirvittävän väsynyt ihminen. Ei tollainen juhliminen hyvää keholle tee, vaikka mielelle oli vapauttavaa pitkästä aikaa.

Näillä mennään, nyt alan odottamaan kesää!

Toivo

"Älä sulje silmiäsi nyt kun olet oivaltamassa, vaan katso. Katso rohkeasti."

Tässä mietelause tälle viikolle kalenteristani. Tuntuu hyvältä katsoa.

Vuorokausirytmi aivan sekaisin, olin eilen ekaa kertaa eron jälkeen juhlimassa ja ulkona. Olen ottanut pieniä askeleita eteenpäin eron suhteen. Toivo siitä, että mä selviän.

Niin tai näin

Sain ajatuksen hakea opiskelemaan lähikaupunkiin. Innostuin. Mietin vaihtoehtoa ja mahdollisuuksia miten pärjään pienen lapsen kanssa yh:na vieraassa kaupungissa. Tai jos ajelisi autolla päivittäin väliä. Ei tarvitsisi muuttaa mitään, paitsi että päivistä muodostuisi ihan hirvittävän raskaita ja sitä kautta koko elämästä. Sitten pitäisi vielä jaksaa opiskella. En nyt sitten varmaan kuitenkaan hae sinne. Ärsyttää ja turhauttaa. Ai ja miksikö en hae omaan kaupunkiini, no koska tänne on niin tolkuttoman hankala päästä. Ihmisillä tuntuu olevan niin hyviä yo-todistuksia. Ja mulla kun sitä motivaatiota ei oikein tahtonut lukiossa löytyä, niin paperini ovat keskinkertaiset, mitäänsanomattomat suuren hyvän joukon keskellä. Isossa kaupungissa hakijoitakin on tuplat tai triplat verrattuna pienempään.

No mitä sitten? Turhauttaa toden teolla. Mietin vaihtoehtoja. Työkokeiluun menemistä ilmaispalkalla (ei motivoi). Mutta voisi olla ponnahduslauta tulevaisuudelle? En haluaisi enää viettää päiviäni kotona, koska haluaisin taas päästä yhteiskuntaan mukaan. Kuulua yhteisöön. Työttömiä on paljon, tilanne on huono.

Parikymppisenä en uskaltanut lähteä vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan, olisin sinne päässyt. Nyt uskaltaisin, mutten voi. Kuinka paradoksaalista. Saan sen elämänkokemuksen ja varmuuden vasta aikuisiällä, joka joillain on käytössä jo parikymppisenä. Ehkä tämä on orastavaa 40 kriisiä. Tuntuu viimeiseltä hetkeltä tehdä siirtoliikkeitä oikeaan suuntaan.

Toki tämä ero on tuonut kaiken pintaan ja todelliseksi. Näkyväksi ja pakottavaksi tarpeeksi tehdä asioille jotain. Silti en tiedä mitä teen. Siksipä päädyn vaan ajelehtimaan ja viimeisessä paniikissa tekemään jotain ratkaisuja. En halua myöskään vuorotöihin, se rajoittaa paljon.

Miten nurinkurista. Jos olisin nyt 20v, tietäisin mitä tehdä, mihin pyrkiä. Mutta ennen kaikkea olisin aivan surkea siinä mihin ryhtyisin, koska mulla ei olisi tätä elämänkokemusta. Juuri tämän elämänkokemuksen takia olisin nyt hyvä siinä, missä en 20-vuotiaana.

Muisto

Tämä ei ole tämänhetkinen tunnelmani. Halusin vaan arkistoida tämän talteen, koska on niin kaunis. 
Pari vuotta sitten syksyllä tuli käytyä läpi näitä tunnelmia.

Pelko

Nyt on sellainen hetki, että pelottaa varmaan eniten eron jälkeen. Tänään oli eroseminaaria, että olin ihmisten joukossa ja tuli puhuttua sekä ryhmässä että kahdenkesken eri ihmisten kanssa. Silti, kun kotiin tulin tunsin/tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin aikoihin. Tuntuu siltä, että kaikki muut ihmiset ovat parempia ryhmäytymisessä ja uusien kontaktien luomisessa. Tuntuu, että minä en pysy muiden ihmisten tahdissa. Vaikka yritänkin olla oma itseni, antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, koen ahdistusta siitä, että tuntuu kuin muut ihmiset löytäisivät paljon helpommin paikkansa.

Toki seminaari muunmuassa on nostanut vaikeita teemoja pintaan ja vaikeita tunteita myös aktivoituu sitä kautta. Mutta edelleen teen sitä, että vertaan itseäni muihin. Kun ei pitäisi tehdä.

Muut ovat järjestämässä tai ainakin osa muista tapaamista ensi viikonlopulle. Kyllä, kaipaisin ihmisten seuraa. Mutta mulla on lapsi ensi viikonloppuna ja tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta viedä häntä esim. isälleni yökylään, että minä pääsen baariin. Kun lähtökohtaisesti en halua mennä baariin... Tuntuu jotenkin tylsältä, että lauantai-iltana ei ole muita vaihtoehtoja kuin olla yksin kotona tai sitten mennä baariin. Korostuu jotenkin se, että "pitäisi" olla se kumppani, jonka kanssa viettää lauantai-iltaa kotona. En tiedä mitä nyt mun oikein tässä pitäisi hyväksyä. Sekö, että teen vaan valinnan olla kotona - yksin. Sillä aikaa kun muut tapaavat toisiaan ja pitävät hauskaa. Minä en tiedä.

Haluaisin myös löytää töitä. Tämä kotona olo ei enää pidemmän päälle tee ollenkaan hyvää ja neljän seinän sisällä tuntuu, että mökkihöperöityy. Teinkin ison työn perjantaina, lähetin ensimmäisen työhakemuksen. Mutta sekin pelottaa, mitä tapahtuu ja koska. Kuinka kauan joudun vielä olemaan kotona? Ja sitten jos pääsen töihin tai työkokeiluun, niin kuinka se sitten menee? Kovin on vähissä usko itseen tällä hetkellä. Jostain täytyy sitä uskoa löytää ja voimaa.

Puhelin

Olen uskollisen pitkään sinnitellyt puhelimeni kanssa, josta lähtee aina virrat ulkona, kun on liian kylmää. Käytännössä puhelimelleni liian kylmää on noin nollassa asteessa, pakkasesta puhumattakaan. Huokaisin jo helpotuksesta, kun alkoi lämpimämmät kelit ja puhelin on toiminut moitteettomasti.

Kunnes tänään, tyytyväisenä lähdin kauppaan, otin puhelimen mukaan. Ja aavistelinkin jo hirmuisen hyytävän tuulen saattelemana, että puhelimeni on kuollut kun pääsen kotiin. Kyyyllä. Mutta sitäpä en muistanutkaan, että luurista hajosi virtanäppäin viikko-pari takaperin. Ja siinähän sitä sitten ollaan, että en saa sammunutta puhelintani päälle :) Ei voi mitään, onneksi kaupat on nykyään sunnuntaisin auki ja vihdosta viimein minäkin sitten siirryn älyaikaan. Välillä tuntuu siltä, että erinäiset ulkoiset tapahtumat ikäänkuin pakottavat johonkin suuntaan. Nyt mennään sitten näin.

Muistutus

Tässäpä aihe tuli taas vastaan. Ehkä pian taas pystyn kirjoittamaan.