Pelko

Nyt on sellainen hetki, että pelottaa varmaan eniten eron jälkeen. Tänään oli eroseminaaria, että olin ihmisten joukossa ja tuli puhuttua sekä ryhmässä että kahdenkesken eri ihmisten kanssa. Silti, kun kotiin tulin tunsin/tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin aikoihin. Tuntuu siltä, että kaikki muut ihmiset ovat parempia ryhmäytymisessä ja uusien kontaktien luomisessa. Tuntuu, että minä en pysy muiden ihmisten tahdissa. Vaikka yritänkin olla oma itseni, antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, koen ahdistusta siitä, että tuntuu kuin muut ihmiset löytäisivät paljon helpommin paikkansa.

Toki seminaari muunmuassa on nostanut vaikeita teemoja pintaan ja vaikeita tunteita myös aktivoituu sitä kautta. Mutta edelleen teen sitä, että vertaan itseäni muihin. Kun ei pitäisi tehdä.

Muut ovat järjestämässä tai ainakin osa muista tapaamista ensi viikonlopulle. Kyllä, kaipaisin ihmisten seuraa. Mutta mulla on lapsi ensi viikonloppuna ja tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta viedä häntä esim. isälleni yökylään, että minä pääsen baariin. Kun lähtökohtaisesti en halua mennä baariin... Tuntuu jotenkin tylsältä, että lauantai-iltana ei ole muita vaihtoehtoja kuin olla yksin kotona tai sitten mennä baariin. Korostuu jotenkin se, että "pitäisi" olla se kumppani, jonka kanssa viettää lauantai-iltaa kotona. En tiedä mitä nyt mun oikein tässä pitäisi hyväksyä. Sekö, että teen vaan valinnan olla kotona - yksin. Sillä aikaa kun muut tapaavat toisiaan ja pitävät hauskaa. Minä en tiedä.

Haluaisin myös löytää töitä. Tämä kotona olo ei enää pidemmän päälle tee ollenkaan hyvää ja neljän seinän sisällä tuntuu, että mökkihöperöityy. Teinkin ison työn perjantaina, lähetin ensimmäisen työhakemuksen. Mutta sekin pelottaa, mitä tapahtuu ja koska. Kuinka kauan joudun vielä olemaan kotona? Ja sitten jos pääsen töihin tai työkokeiluun, niin kuinka se sitten menee? Kovin on vähissä usko itseen tällä hetkellä. Jostain täytyy sitä uskoa löytää ja voimaa.