Oli kiva tänään kuulla muilta ryhmäläisiltä itsestään asioita, joita he sinussa arvostavat, joista pitävät ja joista tulevat iloiseksi. Tais olla ihka ensimmäinen kerta minun elämässäni tällainen, jos oikein muistan. Nuo pienet post it -laput tallentuvat hyvään talteen ja niitä tulee varmasti selailtua heikkojen hetkien ilmaantuessa. Kiitos <3
Tässä alkuyön tunteina, kun lapsi on isällään hahmottelin listaa millaista olisi olla hyvässä parisuhteessa. Tässäpä niitä aatoksiani, joita ihan lonkalta tuli mieleen:
* Hyvä, lämmin, rauhallinen olo
* Riität sinuna
* Et häpeä kertoa itsestäsi asioita, niin menneitä kuin nykyisiäkään
* Pystyt nauramaan ja itkemään hänen seurassaan
* Turvallinen ja hyväksytty olo
* Ei perustu seksiin
Sitten toinen lista siitä, että mitään ei voi pakottaa:
Olen vilpittömän kiitollinen niistä kaikista ystävistä, jotka elämässäni ovat <3
Samaan aikaan äärettömän surullinen niistä kaikista ihmisistä, joista jouduin luopumaan eron vuoksi. Exän suku sekä veljien vaimot. Yhteiset lasten syntymäpäiväjuhlat. Tulevat monet juhlat, nähdä kuinka kaikki lapset kasvavat. Viimeisintä sukuun syntynyttä lasta en ehtinyt nähdäkään muuta kuin vatsassa. Tätä en olisi halunnut menettää, yhteisöä johon kuuluu. Oma sukuni on pieni ja yhteiset jutut harvassa.
Mitäpä siihen sitten enempää lisäämään. Opetella luopumaan jostakin mitä ei koskaan omistanutkaan ja löytämään iloa elämäänsä muualta.
Lapsuudessa opin kovettamaan itseni. Opin pitämään itkun sisälläni, vaikka sille olisi ollut suurikin aihe. Yksi traumaattisimmista muistoistani on kun tulin ulkoa itkien kotiin. Soitin ovikelloa, koska tiesin äidin olevan kotona. Äiti tuli avaamaan oven ja näki minun itkevän. Vastareaktio häneltä oli kääntää selkä ja mennä pois. Jäin yksin eteiseen itkemään. Vastaavia tapahtumia isommassa ja pienemmässä mittakaavassa on ollut lapsuudessani varmasti paljon. Lapsi keksii sopeutumisen keinot ja minä ilmeisesti huomasin miellyttäväni äitiäni sillä etten itkenyt, enkä muutenkaan näyttänyt mitään suuria tunteita. Kiltti kun olin.
Vuodet kuluivat ja noin 18-vuotiaana aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran. Ensimmäinen poikaystäväni oli sellainen, joka osasi itkeä. Hän itki useastikin. Minäkin osasin itkeä hänen seurassaan. Yksi kerta on jäänyt mieleen, kun äitini kissa kuoli ja hän jäi täysin yksin. Itkin sitä asiaa ja poikaystäväni tuli halaamaan ja tukemaan minua. Se tuntui hyvältä itkeä toisen ihmisen sylissä. Että hän uskalsi ottaa vastaan tunteeni, eikä pelännyt niitä.
Seuraava pitkä suhde sitten olikin ihan erilainen. Minä kyllä itkin siinä suhteessa, paljonkin, mutta lähinnä siksi, koska kumppanini jatkuvasti satutti minua sanoillaan ja teoillaan. Kumppanini ei itse itkenyt ja muutenkin tuntui, että hän halveksi kaikenlaisia tunteita. Hänen lempilausahduksensa oli "Sääli on sairasta!". Hän saattoi myös kommentoida itkuani "että taas Harmaapäivältä katkesi selkäranka". No tuttuahan tämä oli mulle lapsuudestani, ympäristö jossa tunteisiini ei suhtauduta luonnollisena osana elämää. Lopulta sain kuin sainkin voimia irrottautua tästä katastrofaalisesta suhteesta. Todetakseni, että itsetunnosta oli jäljellä enää rippeet. Aloitin vuosien tuskan ja hankaluuksien täyttämän ajan eheämpää minää kohti.
Sitten tapasin viimeisimmän exäni. Hän oli kyllä herkkä, erittäinkin, mutta myöskin kykenemätön itkemään. Muutenkin hänelle monenlaisten tunteiden näyttäminen oli vaikeaa. Tässä suhteessa sitten kävi niin, että myöskään minä en pystynyt itkemään hänen läsnäollessaan. Kärsin siitä erittäin paljon. Siksi lähdinkin hakemaan itselleni apua ja loppu on historiaa. Tämäkin suhde päättyi.
Minä häpeän itkemistä. Se saa minut tuntemaan itseni huonoksi ja epäkelvoksi. Raukaksi, joka ei onnistu vaan alkaa vollottamaan, kun elämässä tulee vastoinkäymisiä. Sikäli nykypäivänä tunteeni itkemisen suhteen ovat niin jäätyneitä, että en koe enää tunnetta, jolloin itkettää ihan kamalasti. Ei siis enää tarvitse pidätellä itkua, koska tilanteet eivät koskaan mene niin pitkälle. Kyllä minä nykyään itken, välillä. Mutta paljon enemmän haluaisin itkeä, varsinkin nyt kun on suruaika. Suru lähtee suremalla, eikä patoamalla niitä kyyneleitä sisälle. Toisilla ihmisillä on toisen ääripään ongelmaa, he eivät pysty lopettamaan itkemistään.
Menneisyydestä muistan, että itku helpottaa. Kun on oikein paha olla, niin kunnon itku tuo nämä möröt pois kehosta. Se, että itku on saanut niin pahan leiman mielessäni on inhottava juttu. Eilen seminaarissa puhuttiin itkemisestä ja onneksi puhuttiinkin. Koska ääneen taas muistuteltiin mieleen, että se on sallittua, luonnollista, ei ole heikkouden merkki ja sitä on hyvinkin suotavaa tehdä. Kunpa saisin vahvistettua tätä ajatuskaavaa päässäni. "Muistakaa, että teil on oikeus teijän ommiin tunteisiin!" Antskun sanoin :)
Tässä yksi keino miten tunteita voi houkutella esiin kehosta :)
En ole vähään aikaan kirjoitellut, koska on tuntunut liian tuskalliselta jopa kirjoittaa. Kaikkea tosi raskasta ja vaikeaa nousee käsittelyyn seminaarin myötä.
Tänään saimme tehtäväksemme viedä sinne tavaran tai esineen, joka kuvaa meille jotakin mitä olemme eromme myötä menettäneet. Minä vien suloiset vauvan retro potkuhousut, jotka ostin syntymättömälle lapsellemme. Jonkun verran tuli kirppareilta haalittua kaikkea spesiaalia uudelle tulokkaalle. En ajatellut, että se olisi huonoa ennettä ostella vaatteita ennen lapsen syntymää. Halusin positiivisesti ajatella, että sillä teen valmiiksi paikkaa pienelle tulla tähän maailmaan ja meidän perheeseemme. Keskenmeno oli sitten se virstanpylväs, joka muutti kaiken. Se muutti tulevaisuuden kurssin. Ja romutti meidän yhteiset unelmamme. Sen jälkeen suhteessamme ei tapahtunut enää oikein mitään hyvää. Kaikki kietoutui vaan raskaaksi massaksi, jossa oli sekaisin syöpää, keskenmenoa, loppuunpalamista, ukkospilviä ja loputonta sadetta. Hädissämme teimme ne liikkeet mitä osasimme, yritimme selvitä kuiville. Lopulta se maakin tuli näkyviin, mutta se oli erilainen minulle ja exälleni. Emme nousseet samalle rannalle. Oli hyvästien aika.
Seminaarin myötä olemme myös paljon nostaneet pöydälle itsensä kohtaamista. Ja minä pelkään, että osaltani olen negatiivisuudellani tappanut suhteemme. Se on sellainen asia mitä en hyväksy itsessäni. Inhoan ja vihaan sitä. Alan vastustaa sitä ja siitähän ei mitään hyvää seuraa. Kun kaikki voimat suuntaa jonkun asian vastustamiseen. Kun se tie olisi se hyväksyminen. Tuli myös vastaan tällainen lause: "Suuri osa suhteen ongelmista on sellaisia, että niille ei löydy ratkaisua. Niiden kanssa joko sitten oppii elämään ja sietämään tai sitten ei". Tässä on varmaan sellainen asia, jonka äärelle kannattaa pysähtyä pidemmäksikin aikaa. Ja sisäistää kirjoituksen sanoma. Olen aina luullut, että asioihin on olemassa joku ratkaisu. Eli, jos on ongelma siihen keksitään joku sopuratkaisu, joka tyydyttää molempia. Entä jollei niin tosiaan siis olekaan? Että ainoa tie on hyväksymisen tie. Hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa. Koskakin tulevaisuutta ajatellen mun pitäisi myös itsestäni ymmärtää ne asiat, mitkä on omia heikkouksiani. Että niitä pystyisin ääneen kertomaan uudelle kumppaniehdokkaalle. Jollen ole mitään menneestä suhteestani oppinut, silloin se on ollut turha kokemus.
Olimme lapsen kanssa viikonlopun isovanhempien mökillä. Yllättäen viikonloppu olikin mulle henkisesti rankka. Etukäteen ajattelin, että pääsen sinne lepäämään ja hengähtämään arjesta. Mökillä oli kuitenkin vastassa isäni vaimoineen. Juteltiin vaimon kanssa kahden kesken isän alkoholismista. Ja rankkaa siitä tekee se, että kaikki kietoutuu yhteen, isä, ex, minä. Ex on niin samanlainen kuin isä ja minä olen myös joiltain osin samanlainen kuin isä. Ei ole sattumaa, että valitsin exän... ja tämän ajattelutavan mukaan ei varmaan myöskään sattumaa se, että ex valitsi minut. Tänään vaihdettiin exän kanssa syvällisin viesti eron jälkeen ekaa kertaa moneen kuukauteen. Viesti koski lasta. Yllätyin kuitenkin kuinka ymmärtäinen ex oli. Onko se hyvä vai huono asia? En tiedä. Kivalta tuntuu, että hän kykenee ymmärtämään tunteitani, mutta sen enempää yhteydessä ei kannata olla, koska se vaan vahvistaa sidettä välillämme, jota tässä olen katkomassa.
Ai niin, viikon päästä se sitten tapahtuu. He muodostavat uusperheen uuteen kotiinsa. Onneksi itselläni on ohjelmaa siksi päiväksi ystävien keskellä, niin en ole yksin kotona miettimässä heidän muuttoaan.
Tänään on tasan vuosi siitä, kun ex muutti pois. Kevät meni epäuskossa, suuressa vihassa. Kuitenkin oltiin vielä paljon tekemisissä keskenämme ja näimme jatkuvasti lapsen vuoksi. Kävimme myös säännöllisesti pariterapiassa lapsen vuoksi. Kevään edetessä ex jopa sanoi ääneen, että olisi kiva joskus tehdä jotain yhdessä perheenä. Niin siinä sitten kävi, kun oma muuttoni alkoi kesän korvalla lähestyä, että palattiin vielä yhteen. Kesä meni ja pari kaunista muistoa siitä käteen jäi. Sekä tunne, että kaikkemme yritettiin. Ei tarvitse enää jossitella.
Kuitenkin, kun sitten syksyn alussa taas erosimme en tajunnut, että se ero oli lopullinen. Miksipä olisinkaan tajunnut, kun aiemmin palasimme yhteen, vaikka erota piti. Joulukuussa ex ilmoitti löytäneensä uuden ja oli selvästi tosissaan. Se oli nyt erilaista sen uuden kanssa, hän uskoi, että se juttu jatkuu. Mulla kävi niin, että vasta joulukuussa, pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että emme enää palaa yhteen. Siinä mielessä eroni on kovin tuore, vaikka ex muuttikin jo vuosi sitten pois.
Se, että en näe exää tekee hyvää. Vaikka se ei mikään salamaratkaisu olekaan hänen unohtamiseensa, niin olen vapaa niistä raastavista tunteista, joita koin aina kun häntä näin. Joka ikinen kerta. Minä olen vielä kiinni, tunnen sen saman tunteen, jonka tunsin silloin tavatessamma ensi kertaa. Mutta hän on päästänyt irti, jatkanut eteenpäin. Ja tämän yhtälö tekee myös näkemisestämme tuskaa. Koen itseni huonoksi hänen seurassaan, koska en pysty näin nopeasti päästämään irti. Onneksi mulla on oikeus olla näkemättä häntä, koska en halua kokea itseäni huonoksi ja epäonnistuneeksi. Kai siinä myös kiteytyy meidän koko historian ajalta kasaantuneet odotukset siitä, että hän kerrankin näkisi minut. Sitä olen toivonut ensitapaamisesta lähtien ja aivan loppuun asti. Se nyt on suurin syy päästää irti ja lakata odottamasta yhtään mitään. Hän ei nähnyt ja that's the end of the story.
Yritän hyväksyä tätä yksinäisyyttä. Nytkin mulla on neljä tyhjää päivää ilman sen suurempia suunnitelmia. Maanantaille eroseminaaria. Jospa tässä viikkojen ja kuukausien aikana saisin yhdistettyä sitä maailmaa, että elämä koostuu niistä pienistä asioista ja hetkistä. Että välttämättä ei tarvita mitään suureellista ollakseen onnellinen tai siis kokeakseen niitä onnen hetkiä.
