En ole vähään aikaan kirjoitellut, koska on tuntunut liian tuskalliselta jopa kirjoittaa. Kaikkea tosi raskasta ja vaikeaa nousee käsittelyyn seminaarin myötä.
Tänään saimme tehtäväksemme viedä sinne tavaran tai esineen, joka kuvaa meille jotakin mitä olemme eromme myötä menettäneet. Minä vien suloiset vauvan retro potkuhousut, jotka ostin syntymättömälle lapsellemme. Jonkun verran tuli kirppareilta haalittua kaikkea spesiaalia uudelle tulokkaalle. En ajatellut, että se olisi huonoa ennettä ostella vaatteita ennen lapsen syntymää. Halusin positiivisesti ajatella, että sillä teen valmiiksi paikkaa pienelle tulla tähän maailmaan ja meidän perheeseemme. Keskenmeno oli sitten se virstanpylväs, joka muutti kaiken. Se muutti tulevaisuuden kurssin. Ja romutti meidän yhteiset unelmamme. Sen jälkeen suhteessamme ei tapahtunut enää oikein mitään hyvää. Kaikki kietoutui vaan raskaaksi massaksi, jossa oli sekaisin syöpää, keskenmenoa, loppuunpalamista, ukkospilviä ja loputonta sadetta. Hädissämme teimme ne liikkeet mitä osasimme, yritimme selvitä kuiville. Lopulta se maakin tuli näkyviin, mutta se oli erilainen minulle ja exälleni. Emme nousseet samalle rannalle. Oli hyvästien aika.
Seminaarin myötä olemme myös paljon nostaneet pöydälle itsensä kohtaamista. Ja minä pelkään, että osaltani olen negatiivisuudellani tappanut suhteemme. Se on sellainen asia mitä en hyväksy itsessäni. Inhoan ja vihaan sitä. Alan vastustaa sitä ja siitähän ei mitään hyvää seuraa. Kun kaikki voimat suuntaa jonkun asian vastustamiseen. Kun se tie olisi se hyväksyminen. Tuli myös vastaan tällainen lause: "Suuri osa suhteen ongelmista on sellaisia, että niille ei löydy ratkaisua. Niiden kanssa joko sitten oppii elämään ja sietämään tai sitten ei". Tässä on varmaan sellainen asia, jonka äärelle kannattaa pysähtyä pidemmäksikin aikaa. Ja sisäistää kirjoituksen sanoma. Olen aina luullut, että asioihin on olemassa joku ratkaisu. Eli, jos on ongelma siihen keksitään joku sopuratkaisu, joka tyydyttää molempia. Entä jollei niin tosiaan siis olekaan? Että ainoa tie on hyväksymisen tie. Hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa. Koskakin tulevaisuutta ajatellen mun pitäisi myös itsestäni ymmärtää ne asiat, mitkä on omia heikkouksiani. Että niitä pystyisin ääneen kertomaan uudelle kumppaniehdokkaalle. Jollen ole mitään menneestä suhteestani oppinut, silloin se on ollut turha kokemus.
Olimme lapsen kanssa viikonlopun isovanhempien mökillä. Yllättäen viikonloppu olikin mulle henkisesti rankka. Etukäteen ajattelin, että pääsen sinne lepäämään ja hengähtämään arjesta. Mökillä oli kuitenkin vastassa isäni vaimoineen. Juteltiin vaimon kanssa kahden kesken isän alkoholismista. Ja rankkaa siitä tekee se, että kaikki kietoutuu yhteen, isä, ex, minä. Ex on niin samanlainen kuin isä ja minä olen myös joiltain osin samanlainen kuin isä. Ei ole sattumaa, että valitsin exän... ja tämän ajattelutavan mukaan ei varmaan myöskään sattumaa se, että ex valitsi minut. Tänään vaihdettiin exän kanssa syvällisin viesti eron jälkeen ekaa kertaa moneen kuukauteen. Viesti koski lasta. Yllätyin kuitenkin kuinka ymmärtäinen ex oli. Onko se hyvä vai huono asia? En tiedä. Kivalta tuntuu, että hän kykenee ymmärtämään tunteitani, mutta sen enempää yhteydessä ei kannata olla, koska se vaan vahvistaa sidettä välillämme, jota tässä olen katkomassa.
Ai niin, viikon päästä se sitten tapahtuu. He muodostavat uusperheen uuteen kotiinsa. Onneksi itselläni on ohjelmaa siksi päiväksi ystävien keskellä, niin en ole yksin kotona miettimässä heidän muuttoaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti