Itkemisen vaikeus

Lapsuudessa opin kovettamaan itseni. Opin pitämään itkun sisälläni, vaikka sille olisi ollut suurikin aihe. Yksi traumaattisimmista muistoistani on kun tulin ulkoa itkien kotiin. Soitin ovikelloa, koska tiesin äidin olevan kotona. Äiti tuli avaamaan oven ja näki minun itkevän. Vastareaktio häneltä oli kääntää selkä ja mennä pois. Jäin yksin eteiseen itkemään. Vastaavia tapahtumia isommassa ja pienemmässä mittakaavassa on ollut lapsuudessani varmasti paljon. Lapsi keksii sopeutumisen keinot ja minä ilmeisesti huomasin miellyttäväni äitiäni sillä etten itkenyt, enkä muutenkaan näyttänyt mitään suuria tunteita. Kiltti kun olin.

Vuodet kuluivat ja noin 18-vuotiaana aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran. Ensimmäinen poikaystäväni oli sellainen, joka osasi itkeä. Hän itki useastikin. Minäkin osasin itkeä hänen seurassaan. Yksi kerta on jäänyt mieleen, kun äitini kissa kuoli ja hän jäi täysin yksin. Itkin sitä asiaa ja poikaystäväni tuli halaamaan ja tukemaan minua. Se tuntui hyvältä itkeä toisen ihmisen sylissä. Että hän uskalsi ottaa vastaan tunteeni, eikä pelännyt niitä.

Seuraava pitkä suhde sitten olikin ihan erilainen. Minä kyllä itkin siinä suhteessa, paljonkin, mutta lähinnä siksi, koska kumppanini jatkuvasti satutti minua sanoillaan ja teoillaan. Kumppanini ei itse itkenyt ja muutenkin tuntui, että hän halveksi kaikenlaisia tunteita. Hänen lempilausahduksensa oli "Sääli on sairasta!". Hän saattoi myös kommentoida itkuani "että taas Harmaapäivältä katkesi selkäranka". No tuttuahan tämä oli mulle lapsuudestani, ympäristö jossa tunteisiini ei suhtauduta luonnollisena osana elämää. Lopulta sain kuin sainkin voimia irrottautua tästä katastrofaalisesta suhteesta. Todetakseni, että itsetunnosta oli jäljellä enää rippeet. Aloitin vuosien tuskan ja hankaluuksien täyttämän ajan eheämpää minää kohti.

Sitten tapasin viimeisimmän exäni. Hän oli kyllä herkkä, erittäinkin, mutta myöskin kykenemätön itkemään. Muutenkin hänelle monenlaisten tunteiden näyttäminen oli vaikeaa. Tässä suhteessa sitten kävi niin, että myöskään minä en pystynyt itkemään hänen läsnäollessaan. Kärsin siitä erittäin paljon. Siksi lähdinkin hakemaan itselleni apua ja loppu on historiaa. Tämäkin suhde päättyi.

Minä häpeän itkemistä. Se saa minut tuntemaan itseni huonoksi ja epäkelvoksi. Raukaksi, joka ei onnistu vaan alkaa vollottamaan, kun elämässä tulee vastoinkäymisiä. Sikäli nykypäivänä tunteeni itkemisen suhteen ovat niin jäätyneitä, että en koe enää tunnetta, jolloin itkettää ihan kamalasti. Ei siis enää tarvitse pidätellä itkua, koska tilanteet eivät koskaan mene niin pitkälle. Kyllä minä nykyään itken, välillä. Mutta paljon enemmän haluaisin itkeä, varsinkin nyt kun on suruaika. Suru lähtee suremalla, eikä patoamalla niitä kyyneleitä sisälle. Toisilla ihmisillä on toisen ääripään ongelmaa, he eivät pysty lopettamaan itkemistään.

Menneisyydestä muistan, että itku helpottaa. Kun on oikein paha olla, niin kunnon itku tuo nämä möröt pois kehosta. Se, että itku on saanut niin pahan leiman mielessäni on inhottava juttu. Eilen seminaarissa puhuttiin itkemisestä ja onneksi puhuttiinkin. Koska ääneen taas muistuteltiin mieleen, että se on sallittua, luonnollista, ei ole heikkouden merkki ja sitä on hyvinkin suotavaa tehdä. Kunpa saisin vahvistettua tätä ajatuskaavaa päässäni. "Muistakaa, että teil on oikeus teijän ommiin tunteisiin!" Antskun sanoin :)

Tässä yksi keino miten tunteita voi houkutella esiin kehosta :)