Luopumista

Vuosi 2011. Aurinko paistaa ja on kevät. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että kaikki on hyvin ja niin kuin pitääkin. Olen onnellinen. Olen raskaana. Ajatuksissa pienen pieni tytön tyllerö, nimikin jo valmiina - Taimi. Sitten ilmenee jotain ihmeellistä vaivaa ja päätän oman mielenrauhani vuoksi käydä asian varmistamassa gynellä. Homma kunnossa, otetaan samalla papa.

Papan vastaukset tulevat nopeasti ja minut passitetaan sairaalaan jatkotutkimuksiin. Kolposkopia pitää tehdä sekä mahdollisesti koepalojakin napata. Odotan tulevaa pelokkaana. Kun pääsen lopulta vastaanotolle ajanvarauksessa on ollut jotain häikkää ja olenkin omaan kalenteriini merkinnyt eri ajan mitä heidän tiedostoissaan on. Itken siinä vastaanottotiskillä. Hormonit sekaisin ja yritän selittää purkaustani sillä, että olen raskaana.

Se päivä koittaa, kun menen tutkimukseen. Tarvittavat toimenpiteet tehdään ja lääkäri ultraa myös ihmisen alun tilanteen samalla. Ei näy muuta kuin raskauspussi. Sen sisällä ei mitään. On vielä aikaista, ei ehkä pidäkään näkyä. Saan uusintaultran jonkun ajan päähän. Liian pitkä odotus.

Päätän mennä aiemmin yksityiselle tarkastamaan tilannetta. Siellä näkyy alkio sekä sydämen syke. Alkio on kuitenkin liian pieni viikkoihin nähden. Ajatellaan, että näin voi olla. Se sopii vielä mittavirheeseen sekä jos hedelmöittyminen onkin tapahtunut myöhemmin (itse tiedän, että se ei ole mahdollista). Saan ajan uusintakontrolliin. Silloin pitäisi saada varmuus, kun alkaa olemaan sen verran viikkoja kasassa.

Uusintakäynti koittaa. Lääkäri ultraa ja sanoo: olen pahoillani, sydämen sykettä ei enää näy. Alkion kehitys on pysähtynyt. Minä itken. Me ollaan menossa kumppanin kanssa illalla festareille. Saan juoda, vaikka pääni täyteen, ei ole enää mitään syytä miksi ei. No se ei ole ensimmäisenä mielessä. Ihan paljon mieluummin olisin juomatta, sen pienen idun vuoksi. Mennään festareille ja yritän pitää hauskaa ja olla ajattelematta asiaa. Huonolla menestyksellä. Kaikki on päälaellaan.

Keskeytynyt keskenmeno. Alkio ei tule ulos. Se haluaa pysyä mussa, vaikkei jaksanutkaan kasvaa ja pysyä elossa. Saan ajan polille lääkkeelliseen keskeytykseen. Saan lääkkeet, olen polilla. Kuitenkin loppujen lopuksi siinä käy niin, että olen kotona, yksin, kun tyhjentyminen alkaa. Kokemuksia, jotka voisin jättää väliin. Vessan ja keittiön väliä, välillä sohvalle. Sattuu kehoon ja sydämeen. Minun pieni vauvani. Vielä polille ja takaisin kotiin. Viimeiset kappaleet tulevat ulos vielä kotona. Heitän ne pyttyyn, en pysty tutkimaan mitä ja minkälaista. Pois, pois, pois. Sitten se on ohi. Tyhjyys jää, kivut lähtevät.

Sairaalasta tulee kirje. Tulokset tutkimuksista. Pistemäinen karsinooma... On perjantai ja seuraava mahdollisuus soittaa lääkärille on maanantaina. Aika kuluu, niin kuin se kuluu, vaikka mitä tapahtuisi. Maanantaina saan lääkärin kiinni. Hän ei osaa selittää mitä diagnoosi tarkoittaa. Sanoo, että laittaa mut jatkotutkimuksiin toiseen sairaalaan, isompaan. Soitan syöpäyhdistykselle, kysyn mitä diagnoosini tarkoittaa. Saan kohtuu hyvän vastauksen. Yritän tuudittautua rauhallisuuteen tiedosta, että sisälläni kasvaa syöpäsoluja. Paikallisesti? Sitä ei tiedetä.

Jatkotutkimus sisältää loop-konisaation, jossa leikataan pala pois kohdunkaulalta. Pelottaa kipu, olen niin herkkä. Pelkkien koepalojenkin otto sattuu niin paljon, että meinaa itku tulla. Päätetään tehdä se humautuksessa, nopeassa nukutuksessa. Näin tehdään.

Odotan tuloksia. Yhtenä päivänä puhelin soi. Lääkärin ääni selittää, että täältä nyt löytyikin astetta vakavampi muutos ja mahdollisimman pian täytyy tehdä jatkotoimenpiteitä. Osa poistetussa näytteessä olleista soluista tulkittu mikroinvasiivisiksi. Väläyttelee kohdunpoistoa. Sovitaan palaveri viikon päähän. Alan tehdä surutyötä naiseuteni menettämisen johdosta. Lääkäri soittaa parin päivän päästä ja kertoo keskustelleensa asiantuntijoiden kanssa ja heidän päätyneen kuitenkin toiseen konisaatioon.

Toisen operaation päivä koittaa. Sekin tehdään humautuksessa. Siitä alkavat piinaviikot. Odotan tuloksia. Tuomiota tulevaisuudelleni. Lopulta kirje tulee ja vastauksena, että poistetuista kappaleista ei löytynyt enää mitään epäilyttävää. Seuranta riittää. Eka kontrolli 3kk päähän.

Eka kontrolli on keväällä. Irtisanon itseni samoihin aikoihin työstä, jossa olin ollut vuosia. Muutoksia oli tehtävä. Kontrollin tulokset olivat hyvät, vain lievää soluhäiriötä. Seurannat jatkuvat.

...
Kävimme kumppanin kanssa keskenmenon jälkeen hautausmaalla sytyttämässä kynttilän syntymättömälle lapsellemme lehdossa, jossa on paikka tätä varten. En itkenyt, en pystynyt. Vaitonaiset olivat tunnelmamme.

Kaikki edellä kertomani vaikutti osaltaan siihen, että erosimme. Me emme pystyneet yhdessä kohtaamaan tällaisia kriisejä ja selviämään niistä voittajina. Minä voitin - yksin. Olo ei tosin voittajan ole, koska niin monesta asiasta olen sen vuoksi joutunut luopumaan. Terveydestä, lapsesta, perheestä, työstä, vaikkakin osa näistä muutoksista oli myös tarpeellisia.

Ikävä mulla on tuota ihmistä, jonka kanssa me yhdessä niin paljon koettiin. Esikoisemme syntymä ja sitten myöhemmin tämä kaikki. Kukaan uusi ihminen, joka elämääni tulee, ei voi näitä asioita jakaa, koska ei ole siinä vierellä kulkenut ja nähnyt.

Minä en ole enää sama ihminen, joka olin ennen sairastumistani ja sitten taas olen. Sama, mutta niin kovin erilainen kuin ennen tätä kaikkea. Nyt pyrin kuitenkin tulevaisuuteen, vaikka se on epävarmaa, niin kuin kaikki tässä elämässä. Mikä tahansa voi muuttua hetkessä ja mitä tahansa voi menettää tänään, vaikka eilen ei sitä vielä aavistanutkaan.

Taimille <3

"Kun rukouksessa pyydät mitä haluat, saat ehkä sen mitä tarvitset:
Joka pyytää menestystä, saa vastoinkäymisiä löytääkseen onnellisuuden.
Joka pyytää rikkautta, saa köyhyyttä löytääkseen viisauden.
Joka pyytää voimaa, saa heikkoutta, löytääkseen rakkauden.
Joka pyytää toisen muuttumista, saa lisää vastoinkäymisiä ymmärtääkseen muuttua itse.
Joka pyytää ystäviä, saa yksinäisyyttä löytääkseen itsensä.
Joka vaatii lisää ja enemmän, menettää sen mitä hänellä on löytääkseen kiitollisuuden."
-Ihminen tavattavissa-