Viha

Voisiko tämä olla se aallonpohja? Ulkona on täysmustaa ja vettä sataa. Tuulee ja on kylmä, sieluun asti. Lapsi viety isälleen (ja uudelle naiselle). Kuulin naisen äänen, mutta esitelty häntä ei mulle vielä ole. Minusta varmaan näkee sen aika kauas, etten ole valmis esittelyihin.

Hei, olen Harmaapäivä, isäni on alkoholisti ja äitini on mieleltään miten sen nyt muotoilisi epäterve. Kävin yhdessä vaiheessa muutaman kerran aal:n kokouksissa. Jonain kertana etsiessäni netistä tietoa läheisriippuvuudesta löysin tämän http://www.aal.fi/perusteet/pyykkilista/. Ihmetys oli aika suuri, kun joka ikinen kohta täsmäsi muhun. Olin löytänyt määrittelyjä oireilleni ja niiden taustalle. Oli ihana keskustella ihmisten kanssa, jotka tiesivät mistä puhun. Ja kuunnella toisten ihmisten tarinat. Elämäntilanteestani johtuen en voinut kuitenkaan siellä käyntiä jatkaa, ajankäyttö on priorisoitava.

Kuulin tänään, että viikko sitten isäni oli kaatunut niin pahasti kotona kännissä, että hänet täytyi viedä ensiapuun tikattavaksi. Eilen kun vietimme jouluaattoa hänen luonaan hän ei halaistua sanaa kertonut seikkailustaan. Tänään sen siis vasta kuulin kiertotietä vaimoltaan. Oli kuulemma luvannut lopettaa juomisen. En usko siihen hetkeäkään. Olen sitten pahimman luokan pessimisti tai kyyninen, väittäkää ihan mitä vaan, mutta en usko - ennen kuin näen jonkun muutoksen kyseisessä ihmisessä. Eilen hän oli ihan samanlainen kuin ennenkin, eikä siis kertonut tapauksesta. Saatikka että hän koskaan olisi meille myöntänyt, että hänellä mitään ongelmaa alkoholin kanssa on. Näillä pohjilla en usko, että lopetus onnistuu. Jos onnistuu, syön sanani ja olen ihmeissäni siitä, että elämä sittenkin saattaisi yllättää.

Olen lapsena ollut isän tyttö. Alkoholisti-isän, joka ei kykene aitoon läsnäoloon. Jolle aina on olemassa se pakopaikka, pullo. Jolle on aina olemassa se kaikkein tärkein työ tai pullo, sitten vasta perhe. Äiti oli ihan äärettömän tunnekylmä silloin kuin olin lapsi.

Puhutaan nyt kuitenkin vihasta. Miksi on paljon helpompi vihata eksän nykyistä tai eksän äitiä kuin eksää itseänsä? Jotenkin kieroutuneella tavalla ajattelen vaan, että kaikki asiat tapahtuvat eksälle ja hänellä itsellänsä ei niihin ole osaa eikä arpaa. Itse asiassa se ei ole hirveän kaukana totuudesta. Minä halusin eksän silloin kun hänet ensi kertaa näin. Minä olin se, joka teki aloitteen ja niin monta muuta aloitetta myöhemminkin. Mitään ei varmaan olisi tapahtunut jollen minä olisi ollut aktiivinen.
Surkuttelin omaa oloani faceen ja eksän äiti kommentoi, että älä ole surullinen jne. Vastasin siihen, että kyllä olen surullinen. Jotenkin pistää niin vihaksi hänen suhtautumisensa suruun. Niin kuin se olisi jotenkin väärin surra. Ei - kun surettaa, niin kaivetaan vitsikirja esiin ja nauretaan! Vaikka hänen perimmäinen tarkoituksensa olisikin lohduttaa, niin silti sanomalla "älä sure" mun mielestä kielletään taas tunteiden ilmaiseminen. Että ne pitäisi vääntää sellaisiksi, jotka ovat sallittuja. Että siitä sitten rakentamaan miksi eksälleni on niin vaikea kohdata surua ja vaikeita tunteita. Olen näköjään siinä vaiheessa, että syytän eksän äitiä erostamme! Jos hän olisi rakkaudella kasvattanut poikansa ei hänestä olisi tullut tollaista tunnevammaista paskaa! Mä tiedän, että helppo se on syyttää muita ja siirtää aina syy johonkin muuhun tai ulkopuoliseen, mutta jos nyt edes vähän aikaa. Kyllä tää pyörä tästä kuitenkin taas etenee sitten toisiin suuntiin.

Joka päivä valo lisääntyy ja uskon ja toivon, että myös oma parantumiseni etenee luonnon kanssa samaan tahtiin. Päivä päivältä valoa kohti, vahvemmaksi. Uutta luoden.

Hyvää Joulua niille, jotka siitä ovat pystyneet ja osanneet nauttia!