Kylläpä on hankala olla omissa nahoissa tänään. Minä olen sellainen ihminen, että tarvitsen paljon tilaa ja ilmaa ympärilleni. Muuten tukehdun. Tukehtumisen voi aiheuttaa liiallinen puhelimella soittelu, liikaa tekstareita, liian lähelle tuleminen jutellessa sekä intensiivinen tuijottaminen. Ja myös se, että kun haluan hetken hengähtää ja vain olla omien ajatusteni kanssa, jos silloin tungetaan haluamaan halauksia tai muuten vain läsnäoloani. En ilmeisestikään ole ihan hirveän helppo ihmisenä. Sitten kun tähän vielä yhdistetään liiallinen kiltteyteni ja taipumukseni aina ajatella muiden parasta, niin luonnollisestikin siitä seuraa ongelmia.
Niin kuin tänään. En olisi jaksanut nähdä uutta tuttavuutta, mutta kun ei mulla ollut sen parempaakaan syytä olla näkemättä, sekä meillä on hyvin rajallisesti muutenkin mahdollisuuksia tavata, niin suostuin. Sillä seurauksella, että olin hyvin ahdistunut melkein koko tapaamisemme ajan. Juteltiinkin hiukan asiasta, mutta lopulta pyysin hänet viemään minut kotiin. Oli vaan pakko päästä pois tilanteesta.
Olen tiedostanut sen jo pitkään, että kiinnostun (miehissä) sellaisista, jotka pitävät mua vähän niin kuin käsivarren mitan päässä ja omaavat minun laillani paljon tilan tarvetta. Sellaisten ihmisten kanssa mua ei ahdista. Tiedän, että he eivät tule liian lähelle, väkisin. Kuitenkin jos kestävää ihmissuhdetta ajattelee, niin mitä siitä sitten rakennetaan, jos molemmat haluavat säilyttää etäisyyden. Haluaisin oikeasti kuitenkin ihmisen, joka pääsisi lähelle. Jonka voisi päästää lähelle. Mullon ollut yksi sellainen suhde, joka kesti useamman vuoden, jossa oli jatkuvasti henkistä väkivaltaa sekä kerran mies kävi myös käsiksi minuun. Ei koskaan enää sen jälkeen minuun, mutta muutaman kerran hakkasi seinää tai ovea... En ole toipunut tuosta. Se seuraa mua ainakin niin, että aattelen jos päästän jonkun lähelle, kuoreni alle se tarkoittaa automaattisesti sitä, että puukkoa alkaa lentää. Eritoten henkistä. Asiaa ei myöskään helpota oma äitisuhteeni. Lapsesta asti mulla on ollut lähelläni sellainen ihminen, joka jatkuvasti kritisoi, alentaa, arvostelee ja möläyttelee mitä uskomattomampia tyhmyyksiä suustaan. Tyhmyyksiä, jotka sattuu.
Tänään musta tuntuu siltä, että alanko sittenkin erakoksi. Elelen rakkaan lapseni kanssa ja unohdan miehet. Joo, ymmärrän erosta ei ole vielä kovin pitkä aika, mutta ei se liity tähän mun ongelmaani. Se on ollut olemassa niin kauan, kun olen parisuhdemarkkinoilla pyörinyt. Miten tällaisesta voi toipua? Olen pitkään odottanut jotain ahaa-elämystä, että päässäni naksahtaisi jokin vipu oikeaan asentoon ja ymmärtäisin. Kaikkien asianomaisten osuuden, osaisin antaa anteeksi ja päästää menemään. Sellaista ahaa-elämystä ei ole tullut. Vain pienen pieniä nytkähdyksiä parempaan suuntaan ja sitten taas yhtäkkiä romahdus takaisin sinne pohjalle, mistä aloitin. Miten voi olla niin epäkiitollista touhua?
Yritän ymmärtää, yritän löytää ratkaisuja, jatkaa eteenpäin, uskoa, että vielä jonain päivänä voin hymyillä ja todeta, että kyllä - vaikeudet vahvistaa ja että minä en olisi minä ilman kokemaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti