Mitähän se rakkaus on?

Paljon oon sitä viime päivinä miettinyt, että mitähän se rakkaus sitten on? Olenko koskaan rakastanut - öö ketään? No kyllä se tunne jota tuntee omaa lastaan kohtaan on jotain mitä ei tunne mitään muuta kohtaan. Aivan ainutlaatuista.

Mutta se rakkaus, toiseen aikuiseen ihmiseen, mieheen. Kun me eksän kanssa tavattiin oli se rakkautta ensi silmäyksellä. Jalat alta, sukat pyöri jaloissa ja kaikki oli niin jännittävää ja kaiken valtaavaa. Muistan vieläkin sen tunteen. Ja se ilo, kun sai tunteilleen vastakaikua. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun näin hänet ensi kertaa. Tuntui kuin olisin nähnyt suoraan hänen sydämeensä ja aurinko ja valon aura leijui koko olemuksen ympärillä. Miten sellaiseen voisi olla rakastumatta?
Niin kaunis ihminen ja silloin varmaan kuvittelin myös, että avoin.

Alkuajat oli pelkkää euforiaa, vaaleanpunaiset lasit päässä ja meillä oli paljon yhteisiä juttuja. Aina odotti tosi paljon, että näkee toisen. Aiemmissa suhdeyrityksissä mulle monesti tuli se olo alun jälkeen, etten enää halua nähdä toista. Ei ollut vaan sitä kipinää.

Hänen kanssaan oli, eikä se kipinä koskaan kuollut. Se itseasiassa elää edelleen. Mutta siitä pääsemmekin siihen elämän elämiseen. Jos elämä on jatkuvassa jännityksessä elämistä niin se on hurjan kuluttavaa. Rauhan kokemusten jakamisesta ei sitten tullutkaan mitään.
Mä olin lopulta niin lujilla, että sairastuin. Siitä ehkä joskus lisää.

Mutta rakkaudesta mun piti puhua. Olen aina yhdistänyt rakkauden vahvoihin tunteisiin. Mitä enemmän draamaa ja hankaluuksia niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä tosirakkautta!
Sen täytyy tuntua joltakin.

Koska tämä viimeisin suhteeni tuntui elämäni rakkaudelta, niin kuitenkin mun täytyy tulla siihen lopputulokseen, että se ei ollut rakkautta, koska se ei kestänyt. Kuka sen sitten selittää mikä se on se tunne, joka hitsaa kaksi ihmistä yhteen ja tuntuu kuin sielut puhuisivat yhtä säveltä? Rakkautta, joka on elossa, kun olosuhteet ovat oikeat. Ja kun ne eivät ole "rakkaus" kuolee.

Minä en tiedä kuka olen. Joku muu suhteen alkaessa. Suhteen edetessä aloin kuoria kerroksiani kuin sipulia huomatakseni, että mitään suhdetta ei enää ollutkaan, kun aloin olemaan enemmän oma itseni. Sitä on todella vaikea sanoin selittää, että miltä se tuntuu, kun toinen ei vaan näe sinua. Näe sinun iloasi, joka on hento kuin mullasta nouseva uusi verso. Niin vaaleanvihreä, että tarkasti saa katsoa, jotta edes sen värin näkee. Kun ilon pitäisi olla näkyvää, räiskyvää, joka tuutista huutavaa. Entä jos se onkin rauhallista pysähtymistä ja elämän ihmettelyä. Sen seuraamista, kun sadepisara tipahtaa lehdeltä maahan ja mihin se pisara sitten vieriikään. Niin hiljaista iloa, että täytyy olla täysin hiljaa, että sen kuulee. Jollei tällaista iloa näe eikä kuule, tuomio on yhtä kuin, että sinä olet iloton. Harmaa, musta möhkäle, joka on vaan täynnä surua ja ahdistusta. Mutta eihän se ole koko totuus!

Rakkaus. Ehdoton rakkaus. Voi rakkaus <3