Niin tai näin

Sain ajatuksen hakea opiskelemaan lähikaupunkiin. Innostuin. Mietin vaihtoehtoa ja mahdollisuuksia miten pärjään pienen lapsen kanssa yh:na vieraassa kaupungissa. Tai jos ajelisi autolla päivittäin väliä. Ei tarvitsisi muuttaa mitään, paitsi että päivistä muodostuisi ihan hirvittävän raskaita ja sitä kautta koko elämästä. Sitten pitäisi vielä jaksaa opiskella. En nyt sitten varmaan kuitenkaan hae sinne. Ärsyttää ja turhauttaa. Ai ja miksikö en hae omaan kaupunkiini, no koska tänne on niin tolkuttoman hankala päästä. Ihmisillä tuntuu olevan niin hyviä yo-todistuksia. Ja mulla kun sitä motivaatiota ei oikein tahtonut lukiossa löytyä, niin paperini ovat keskinkertaiset, mitäänsanomattomat suuren hyvän joukon keskellä. Isossa kaupungissa hakijoitakin on tuplat tai triplat verrattuna pienempään.

No mitä sitten? Turhauttaa toden teolla. Mietin vaihtoehtoja. Työkokeiluun menemistä ilmaispalkalla (ei motivoi). Mutta voisi olla ponnahduslauta tulevaisuudelle? En haluaisi enää viettää päiviäni kotona, koska haluaisin taas päästä yhteiskuntaan mukaan. Kuulua yhteisöön. Työttömiä on paljon, tilanne on huono.

Parikymppisenä en uskaltanut lähteä vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan, olisin sinne päässyt. Nyt uskaltaisin, mutten voi. Kuinka paradoksaalista. Saan sen elämänkokemuksen ja varmuuden vasta aikuisiällä, joka joillain on käytössä jo parikymppisenä. Ehkä tämä on orastavaa 40 kriisiä. Tuntuu viimeiseltä hetkeltä tehdä siirtoliikkeitä oikeaan suuntaan.

Toki tämä ero on tuonut kaiken pintaan ja todelliseksi. Näkyväksi ja pakottavaksi tarpeeksi tehdä asioille jotain. Silti en tiedä mitä teen. Siksipä päädyn vaan ajelehtimaan ja viimeisessä paniikissa tekemään jotain ratkaisuja. En halua myöskään vuorotöihin, se rajoittaa paljon.

Miten nurinkurista. Jos olisin nyt 20v, tietäisin mitä tehdä, mihin pyrkiä. Mutta ennen kaikkea olisin aivan surkea siinä mihin ryhtyisin, koska mulla ei olisi tätä elämänkokemusta. Juuri tämän elämänkokemuksen takia olisin nyt hyvä siinä, missä en 20-vuotiaana.