Helvetti

Hyvää itsenäisyyspäivää vaan, sanan kaikissa merkityksissä. Siihen mut nyt pakotetaan - itsenäisyyteen.
Äsken vein lapsen viikonlopuksi isälleen ja siellähän eteisessä kotoisasti roikkui sen uuden naisen takki. Lapsemme siis esiteltiin tänään hänelle.
Yksi kamalimmista asioista, joita olen tämän elämän aikana joutunut kokemaan. Lähtemään siitä mielessä kuvat, kun hymyilevä, ihana, kaunis nainen tapaa lapseni. Heillä on nyt happy family siellä koossa. Itkin koko kotimatkan, tuntui kuin sydäntä revittäis irti rinnasta. Mun kuuluisi olla siellä. Minun perhe! Mitä helvettiä se nainen siihen tunkee. En vaan pysty (vielä) hyväksymään tosiasioita. Päässä pyörii vaan mitä jos olisin tehnyt sitä ja tätä toisin, niin hän ei olis jättänyt mua. Mutta mähän tein niin helvetisti, alusta asti hartiavoimin töitä, että hän rakastais mua. Muutuin joksikin muuksi mitä oikeasti olen, vain siksi, että hän rakastaisi. Ja lopulta vieläkään en tiedä mitä hän minussa rakasti. Enkö vaan pysty vastaanottamaan rakkautta vai oliko se haavekuva, jota hänkin rakasti? Siksikö en tuntenut minuun kohdistuvaa rakkautta, kun se ei oikeasti kohdistunut minuun?
Mistä minä tiedän.

Olis tehnyt mieli rikkoa ja hajottaa jotain, kun kävelin kotiin. Tehdä jotain konkreettista. Mä en vaan voi uskoa, että tässä kävi näin. Kuluuko 9kk ja heillä on siellä lintukodossa uusi nyytti?

Onneksi en vietä tätä iltaa yksin. Ei tällaisia tunteita ole tervettä kohdata yksin.

Mitä mä teen? Miten jatkan tästä eteenpäin? Mitä syytä mulla on elää, kun mun unelmani on multa riistetty.

Sillä naisella ei ole oikeutta saada mun lapseni ihailua. Tulla hänen elämäänsä. En vaan voi hyväksyä sitä. Mutta pakkohan mun on. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Hitto, että sattuu. Lähden tästä nyt illanviettoon ja yritän selvitä näistä hirvittävistä tunteista.

Kaikista pahimmalta ehkä sekin tuntui, kun eksäni vaikutti niin seesteiseltä.