Edelliseen postaukseen liittyen joulukoristeet saattavat sittenkin olla lapsen isän tekemiä. Niitä tuli aika liuta uusia meille ja oikein kysymällä kysyin, että onko isi ne tehnyt, niin vastauksesta saattoi kyllä päätellä, että on. Perin outoa. Ilmeisesti isältään on vapautunut uutta energiaa eromme myötä tehdä tuollaisiakin asioita. Jaa, ja tottahan sekin taas tuntui pahalta, että miksei meidän yhdessäolomme aikana? No, mikäpä ei juuri nyt tuntuisi pahalta. Niin tai näin, niin sattuu.
Tällainen mietelause tuli tänään vastaan: "Nothing can really change your life: meditation, spiritual pratices, success. Nobody can really save you: a guru, a friend, a new love. Only you can do it for yourself." Siis tokihan tämä ajatuksena on jo entuudestaan tuttu. Mutta kolahteli taas tänään. Ja siinä mielessä, että mä en ymmärrä tätä - edelleenkään. Kyllä mä sen ymmärrän, että itse se työ tehdään, mutta silti. Kuka ei tarvitsisi ympärilleen ystäviä, uutta rakkautta, guruakin... Musta tuntuu hirveän oudolta ajatukselta, että minä, yksin pystymettässä pystyisin itseni täysin eheyttämään. Kun mä kuitenkin uskon siihen, että jos menneisyydessä on traumoja ja kaltoinkohtelua, niin osaltaan ne paranevat sillä, että saa vilpitöntä rakkautta muilta ihmisiltä. Tarkoitan, että niitä hyviä kokemuksia huonojen tilalle. Tai eihän ne niitä huonoja korvaa, mutta antavat kuvan maailmasta, johon myös kuuluu paljon hyvää. Jos joku ymmärtää tämän mietelauseen paremmin kuin minä niin antakaa vaan tulla selitystä.
Katsoin tänä syksynä Docventuresissa tulleen elokuvan Kumare. Se taisikin olla tämän syksyn paras leffa, jonka näin. Kyllähän mä sen idean siinä ymmärsin, että itse me se työ eheytymiseen ja elämäntarkoituksen löytymiseen tehdään. Mutta silti, olihan siinäkin guru näyttämässä tietä ja antamassa eväitä matkaan, vaikka feikki olikin. Mielenkiintoista siinä tietty oli se, että kun hän oli tarpeeksi kauan esittänyt olevansa guru, niin hän alkoi itsekin uskoa opetuksiinsa sekä oli ällistynyt siitä miten uudella tasolla ja aidosti hän pystyy kohtaamaan ihmisiä henkisenä opettajana. Osa hänen oppilapsistaanhan ei pystynyt antamaan anteeksi valhetta totuuden paljastamisen jälkeen. Mutta onneksi suurin osa kuitenkin ymmärsi, että sillä ei ole kertakaikkiaan mitään merkitystä onko hän oikeasti guru vai ei. Kysehän on vaan uskosta. Uskosta itseen?
Nyt tulee vähän kannanottoa, mutta pakko sanoa myös mielipiteeni ihmisistä, jotka lokeroivat tietyn uskonnon tai aatteen ainoaksi oikeaksi. Mun mielestä kaikki usko, uskonnot, henkiset suuntaukset ym. ovat yhtä ja samaa. Rakkauden ilmentymää. Sekä uskomista johonkin, joka määrittelee meille tarkoitustamme täällä planeetalla. Tarkennukseksi, etten minä hyväksy pahan tekemistä tai sotia uskonnon nimissä, jos se käy jotenkin epäselväksi selityksestäni. Mutta uskokaamme kaikki kukin haluamaamme tai olkoomme uskomatta, kaikki on yhtä oikein.
Tosiaan mun piti enemmänkin avata tuota otsikkoa, että mikä on totta. Kerron vielä yhden esimerkin siitä kuinka omat uskomukseni sortuvat. Jonain vuonna tuossa ehkä vuosi sitten ihmettelin, kun yksikään ihminen ei mua onnitellut Facebookissa syntymäpäivänäni. Se tuntui kovin oudolta, kun monta kertaa näkee, että monet ihmiset onnittelevat, vaikkeivat olisi edes tekemisissä toistensa kanssa in real life ja kaikille yleensäkin tulee paljon onnitteluita. Olin siis aika järkyttynyt, että ei yhden yhtäkään onnittelua. Taisin sitä myös potea kerran jos toisenkin, niin kuin mulla on pahana tapana vatvoa asioita. No, aikaa kului ja sanotaan, että 4kk sitten törmäsin Facessa asetuksiini ja kävi ilmi, että mulla on asetukset siellä niin, että mun syntymäpäivänä ei näy muille käyttäjille! No, sehän selvitti kertaheitolla tuon aiemman ongelman. Mutta paljon olin kuitenkin ajatusta ja murhettakin suonut asialle, tuntenut itseni kovin huonoksi. Ja sitten osoittautuukin, että selitys on tuo. Pistin asetukset "kuntoon" ja kuinka ollakaan tänä vuonna sain tosi kivasti onnitteluita. Nää on sellaisia pysähtymisen hetkiä. Miettiä oikeasti omaa tapaansa ajatella ja kuinka vääristyneitä omat ajatukset saattavat olla. Ihanaa, että näitä herätyksiä tulee :)
Minä ajattelen jotenkin niin, että eihän muiden ihmisten rakkaus ja hyvät kokemukset meitä eheytä. Voimme olla vaikka kuinka rakastettuja, ja silti tuntea, että emme ole rakkautta ansainneet, emme ole tarpeeksi hyviä tai mitä nyt kukakin siinä kohdassa tuntee.
VastaaPoistaSe, mikä eheyttää on rakkaus itseään kohtaan. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin. Mutta jos aidosti rakastamme itseämme, ei ole väliä, mitä muut tekevät. Silloin meidän käsityksemme itsestämme ja omasta arvostamme ei ole kiinni muista, vaan arvokkuutemme pysyy tilanteesta toiseen.
Ei mitenkään helppoa, kun pettymyksiä tulee elämässä vastaan ihan joka tapauksessa.
Kiitos kommentistasi :) Ainakin sen tiedostan, että jos omanarvontunto on riippuvainen muiden kohtelusta tai sanomisista, heikoilla mennään kun jossain vaiheessa kuitenkin toinen ihminen sanoo tai tekee jotain mikä loukkaa.
VastaaPoistaTuo on kyllä niin eteerinen haavekuva itselle, että olisi sellaisessa rakkauden tilassa ettei mikään ympärillä tapahtuva voisi sitä horjuttaa.
Mulle on ollut suuri oppiläksy se, että rakkautta ja arvostusta on maailmassa. Nuorempana näin melkein kaikki ihmiset sellaisen verhon lävitse, enkä uskonut siihen, että ehdotonta rakkautta esiintyy. Toisen ihmisen arvostusta. Nykyään tiedän, että sitäkin esiintyy ja että kaikki nämä ne kuuluvat elämään.