Ahdistus

Työkokeilun hylkääminen on aiheuttanut hirveän ahdistuksen. Ahdistuksen siitä, että teen varmasti oikein.
Huomenna onneks on se päivä, kun menen työkkäriin juttelemaan tilanteestani.

Pelkään tulevaisuutta. Siinä se on. Mietin miten ne asiat sitten järjestyvät työaikojen puolesta ja voinko luottaa exän hoitoapuun ja vastuunkanto kykyyn vaikken ole aiemmin pystynyt luottamaan? Ja myös yritän pedata pehmeää laskua itselleni, jos exän suunnalta tulee pudotus, kun olen uskaltanut luottaa.

En tiedä. Eilen olin jo ihan varma, että täytyy tehdä turvallisempia suunnitelmia. Mutta niissä turvallisemmissa suunnitelmissa on suuri katkeroitumisen vaara. Miten ajatella samaan aikaan oman lapsensa parasta ja omaa parastaan? Nyt olen päätynyt siihen, että mun pitää vaan hypätä. Ja jos hyppy ei onnistu ja vaikka puolen vuoden, vuoden päästä ex osoittaa epäluotettavuutensa, niin sitten vasta otetaan käytöön plan B.

Koska olen pahasti uhrautunut päättyneessä suhteessani niin ei hitto mun ei kannata enää jatkaa sillä linjalla. Voisinko uskaltaa ajatella vain itseäni? Pelkään kuitenkin, että ajattelen oman lapseni kustannuksella.

Kuitenkin jollei mitään uskalla, ottaa riskejä, kokeilla tuntematonta, niin elämä kapenee kapenemistaan. Pelko sanoittaa kaiken tekemisen ja siitä on kyllä elämänilo kaukana.

Yritän löytää rohkeutta.